Tappaako 10-kertainen kuolemanriski?
Laskin juuri, että täydenkuun aikaan koiralla on peräti 17-kertainen riski muuttua kissaksi muihin öihin verrattuna.
Yhtälö on totta, vaikka on tietysti helppo huomata, että jos alkuperäinenkin riski on pyöreä nolla, kertoimet eivät vaikuta asiaan millään tavalla.
Lähes vastaavia esimerkkejä tulee mediassa vastaan jatkuvasti. Erilaisilla uhilla mässäillään antaumuksella, jos niihin liittyy suuria kertoimia. Ei ole väliä, vaikka lopullinen todennäköisyys ei olisi juuri koiraesimerkin todennäköisyyttä suurempi.
Joskus toivoisi, että asiat asetettaisiin paremmin mittasuhteisiin – vaikka se olisikin latistavaa.
Ihmisen on vaikea ymmärtää pieniä todennäköisyyksiä. Etenkin uhkien kohdalla mieli toimii nurinkurisesti, mikä tarjoaa oivan lähtökohdan jännittävien juttujen kirjoittamiseen.
Tutuin esimerkki löytyy lentämisestä. Viime vuonna yksi lento 1,6 miljoonasta päättyi kuolemaan johtaneeseen onnettomuuteen.
Lento-onnettomuuteen joutuminen oli siis kymmenen kertaa yleisempää kuin saada seitsemän oikein lotossa. Aika huono mainoslause sekä Veikkaukselle että lentoyhtiöille.
Mutta entä jos asiaa tarkastelisi toisin päin: saman tiedon perusteella lentokapteeni voisi lentää kerran päivässä 40 vuoden ajan (14 600 lentoa) ja säilyä silti kolhuitta yli 99 prosentin todennäköisyydellä.
Ihmismielellä on kuitenkin taipumus hylätä järkiperustelut ja takertua lentokone-esimerkissäkin siihen jäljelle jäävään vajaaseen prosenttiin.
Ja turvattomuus myy, oli se sitten kuviteltua tai todellista.
Kun Maailman terveysjärjestö WHO uutisoi, että sairaalassa on vaarallisempaa kuin lentokoneessa, otsikko pääsi sellaisenaan läpi muun muassa Reutersilta, BBC:ltä ja Yleltä, sekä sadoilta ellei tuhansilta verkkolehdiltä ympäri maailman.
Pitävätkö maailman isoimmat mediatalot todellakin uutena tietona sitä, että ihmisen viiltäminen auki puukolla on vaarallisempaa kuin nuokkuminen lentokoneen istuimella? Tuskin, mutta ne haistavat kyllä toimivan otsikon. Hieno taidonnäyte WHO:n pr-osastolta.
Riskien todennäköisyyttä olennaisempaa ovatkin niihin liittyvät mielikuvat. Tuntematon pelottaa, oli kyseessä sitten säteily, haihyökkäys (yksi tapaus miljoonaa ihmistä kohden Yhdysvalloissa vuonna 2000) tai Yhdysvaltain uimavesissä vaaniva aivot syövä ameeba (3 tapausta vuodessa).
Koettu riski nousee sitä korkeammaksi mitä pelottavampi asia on. Koettua riskiä kasvattaa myös se, jos ihminen ottaa riskin vapaaehtoisesti. Psykologiassa ilmiö tunnetaan nimellä omission bias.
Jos esimerkiksi vapaaehtoisesta rokotteesta voi seurata haittavaikutuksia, ihmisille on tyypillistä vastustaa sen ottamista, vaikka se huonontaisi heidän mahdollisuuksiaan selviytyä ilman sairastumista.
Ihmiset tekevät päättömiä valintoja, sillä he eivät osaa tulkita todennäköisyyksiä. Terveydenhuollon piirissä onkin tutkittu sitä, kuinka potilaille tulisi viestiä riskeistä, jotta he osaisivat tehdä oikeita päätöksiä.
Suomessa keskustelua on herättänyt sikainfluenssarokotteen tarpeellisuus. Rokote lisäsi narkolepsian esiintyvyyttä sillä murto-osalla 4-19-vuotiaista, jolla sattui olemaan sairauden kanssa usein esiintyvä riskiperimä.
Viranomaiset ovat edelleen sitä mieltä, että rokotuksen hyödyt olivat haittoja suuremmat, vaikka rokotettujen 4-19-vuotiaiden riski sairastua kasvoi 12,7-kertaiseksi rokottamattomiin verrattuna.
Luku ei kerro kaikkea, sillä se oli taudin esiintyvyys koko ikäluokassa. Riskiperimää kantavalla joukolla riski oli paljon mainittua suurempi, kun taas lopuilla sairastumisriski kasvoi rokotteen vuoksi tasan nolla prosenttia.
Sairastapauksia ilmeni kaiken kaikkiaan vähän: kuusi tapausta 100 000 rokotettua kohden.
Mitä suhdeluku 6 / 100 000 sitten tarkoittaa?
Jos narkolepsian yleisyys muunnettaisiin lento-onnettomuuden todennäköisyydeksi, aiemman esimerkin päivittäin matkustava lentokapteeni olisi 31 työvuoden (11 315 lentoa) jälkeen edelleen todennäköisemmin hengissä kuin kuollut.
Aiheesta lisää:
Miksi säteily pelottaa? (Nytimes.com, Humans ’wired’ for terror over remote radiation threats)