Kun rehtorille valitettiin

Metsärikoksia jää tutkimatta – tuomiot olemattomia.

Näin uutisoitiin metsäoikeuden tutkimusryhmäni tutkimuksesta syksyllä 2003. Joillekin metsäalan toimijoille tulokset olivat niin kiusallisia, että he ottivat yhteyttä yliopiston rehtoriin. Ikäviä tutkimustuloksia ei kuulemma saisi julkaista.

Tapaus on tullut mieleeni, kun olen seurannut keskustelua Hukkajoen raakkutuhonnasta.

Analysoimme tutkimuksessamme metsärikosten valvontakäytäntöjä metsäkeskuksissa. Hämmästyttävä tulos oli, että metsäkeskukset tekivät yli 20 vuotta sitten pidättyväisesti rikosilmoituksia niiden tietoon tulleista rikosepäilyistä. Seuraamuksia ei useinkaan koitunut esimerkiksi purojen välittömän lähiympäristön hakkuista, vaikka ne olivat lainvastaisia.

Oli perusteltua epäillä, että jotkut metsäalan toimijat eivät nähneet lainvastaista toimintaa ollenkaan ongelmana. Sittemmin valvontakäytännöt ovat yhdenmukaistuneet ja tiukentuneet.

Yksittäiset ympäristökohut ja eri toimialojen käytäntöjen läpivalaisu ovat tärkeitä, jotta ympäristösääntely ja -ohjaus kehittyvät.

Raakkutuhosta käyty keskustelu on nostanut esille kysymyksiä yritysten omavalvonnan toimivuudesta koko toimitusketjussa, viranomaisvalvonnan resursseista, luonnonsuojelurikosten seuraamuksista ja tarpeesta kehittää metsäalan toimijoiden koulutusta.

Tapaus on herättänyt myös syvällisempää pohdintaa siitä, miten luonnonsuojeluun ja luonnonvarojen hyödyntämiseen yhteiskunnassa yleisesti suhtaudutaan.

Aiemmin vastaavia vahinkoja on usein vähätelty ja samalla ilmaistu ideologista luonnonsuojeluvastaisuutta. Minusta raakkutapauksen ympärillä käydyssä keskustelussa huomionarvoista on, että vain satunnaiset kommentoijat ovat pitäneet raakkutuhon aiheuttamia reaktioita ylimitoitettuna. Tapaus on mielestäni saanut ansaitsemansa julkisen huomion ja reaktiot.

Raakkutuhonta on tuonut havainnollisesti esiin, miten tärkeää yritysten on aidosti sitoutua kestävyyteen ja vastuullisuuteen. Samalla on tullut näkyväksi se, että omavalvonta ja vapaaehtoisiin sitoumuksiin perustuvat suositukset eivät riittävästi turvaa ympäristö- ja luontoarvoja.

Suositusten tehottomuus on säännöllisesti tullut esiin, kun niiden noudattamista on arvioitu. Tuoreessa muistissa on esimerkiksi Metsäkeskuksen selvitys ensiharvennusten puunkorjuujäljestä Keski-Suomessa.

Yhdelläkään tarkastetulla kohteella korjuujälki ei ollut metsänhoitosuositusten mukaista, vaan puusto oli hakkuun jälkeen liian harvaa tai ajourat liian leveitä.

Monet aiemmat ympäristökohut – muun muassa Talvivaaran ympäristörikokset – ovat johtaneet ympäristöviranomaisten valvonnan kehittämiseen. On myös pohdittu, olisiko tarpeen säätää vapaaehtoisuuteen perustuvia suosituksia lakisääteisesti velvoittaviksi. Perustellusti samat kysymykset ovat nousseet nytkin julkiseen keskusteluun, muun muassa raakkupurojen hakkuiden suojavyöhykkeiden osalta.

Mitä Joensuun yliopiston rehtori sitten teki, kun metsärikostutkimuksemme ”vääriä” tuloksia paheksuttiin? Ei tietenkään mitään.

Yliopistoissa rehtorit eivät toimi tutkimustulosten julkaisemisen portinvartijoina. Tieteen tehtävä on tuoda esiin yhteiskunnallisesti tärkeitä havaintoja, silloinkin kun ne jonkun toimijan mielestä ovat ikäviä.