Talvivaara ja vino talousajattelu: luonto on nähtävä pääomana
Kaivosteollisuus on herättänyt kevään aikana paljon keskustelua. Yksi tärkeä näkökulma on ollut se, että Suomi ei kanna vastuutaan arvokkaiden, uusiutumattomien luonnonvarojen oikeudenmukaisesta käytöstä ja niiden säästämisestä myös tuleville sukupolville.
Keskustelua on kuitenkin laajennettava laajemmalle tasolle. Vauraat maat tuhoavat yleisesti luonnon monimuotoisuutta ja ylihyödyntävät maapallon tarjoamia ekosysteemipalveluja tulevien sukupolvien kustannuksella.
Nykyinen länsimainen elämäntapa rohmuaa maapallon luonnonvaroja ennätykselliseen tahtiin. Ihmisten ekologista jalanjälkeä mittaava WWF:n uusi Living Planet -raportti kertoo, että jos koko maailma eläisi kuten me suomalaiset, tarvittaisiin kolme maapalloa. Indonesialaisilla kulutustottumuksilla selviäisimme kahdella kolmasosalla maapallon luonnonvaroista.
Korkean tulotason maissa ihmisten ekologinen jalanjälki on keskimärin viisi kertaa suurempi kuin matalan tulotason maissa.
Ylikuluttamisen vastuuttomuutta kuvaa se, että luonnon monimuotoisuus köyhtyy eniten eteläisellä pallonpuoliskolla matalan tulotason maissa. Luonnon monimuotoisuus on vähentynyt trooppisella vyöhykkeellä yli 60 prosentilla vuoden 1970 jälkeen. Lauhkealla vyöhykkeellä WWF:n Living Planet -indeksin kuvaama monimuotoisuus on sen sijaan kohentunut samalla ajanjaksolla 30 prosentilla.
Vauraiden maiden kulutuksen lisääntyminen näkyykin tropiikissa, jossa tuotetaan suuri osa korkean tulotason maissa kulutettujen hyödykkeiden raaka-aineista.
Tuhoisan kehityksen taustalla on nykyinen talousajattelu, jossa ei oteta huomioon sen enempää ylisukupolvisuutta kuin luonnonvarojen hyödyntämisestä paikallisille asukkaille aiheutuvia vaikutuksiakaan. Esimerkiksi Talvivaaran aiheuttamia ympäristöhaittoja ei voida korvata paikallisille asukkaille pelkillä euroilla, vaan ympäristöongelmat on saatava nopeasti loppumaan.
Papua-Uusi-Guineassa ulkomaisten yritysten investoinnit ovat vieneet yli viisi miljoonaa hehtaaria maata erityisesti palmuöljyn ja metsäplantaasien tuotantoon. Kummassakin tapauksessa heikennetään paikallisten mahdollisuuksia hyödyntää tulevaisuudessa maitaan monipuolisesti oman hyvinvointinsa kehittämiseen.
Elinkeinotoiminnasta luonnolle aiheutuvien haittojen arvottaminen on myös retuperällä. Hyvä esimerkki on Raahen kultakaivos, joka sai muutama viikko sitten luvan laskea jätevesiään luontoon 4 000 euron mitätöntä korvausta vastaan. Tällä hinnalla voidaan toki istuttaa vesistöön muutama kala, mutta voidaanko sillä korvata vesistölle ja alueen ihmisille aiheutuvat muut haitat?
Puheet vastuullisuudesta ovat totta vasta, kun talouden kasvu kytketään irti luonnonvarojen kulutuksen kasvusta ja sopeutetaan luonnon kantokyvyn rajoihin. Luonto on nähtävä pääomana ja sen suojelemisen pitkän ajan taloudellisia hyötyjä on arvotettava samalla tavalla kuin taloudellista pääomaa.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ympäristölle haitalliset tuet ja verot on lakkautettava ja tuotannon ympäristöhaittoja on arvotettava todellisten vahinkojen mukaan. Suomessa esimerkiksi turpeen käyttöä energiantuotannossa tuetaan yli 120 miljoonalla eurolla ja energiaintensiivisiä yrityksiä veronpalautuksin samoin noin 120 miljoonalla eurolla.
Jos poliittista kunnianhimoa riittää, on kesäkuussa pidettävässä YK:n kestävän kehityksen kokouksessa Riossa mahdollista luoda kansalliset ja globaalit rajat luonnonvarojen käytölle sekä konkreettiset poliittiset ja taloudelliset suunnitelmat, joilla pysäytetään luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen.