Pinnallinen Supo-kirja

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 2/2026.

Luen paljon suomenkielistä yhteiskunnallista kirjallisuutta. Kiinnostuin siksi jo ennakkoon myös pitkän uran Supossa tehneen Saana Nilssonin tulossa olleesta teoksesta Suojeluenkeli – supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta (Gummerus, 2026).

Teos sai ilmestyessään paljon huomiota. Räväkin tuli Nilssonin työssään kohtaamaa seksuaalista häirintää koskeneella otsikolla julkaistusta Helsingin Sanomien haastattelusta (HS 18.2.2026), jota siteerattiin laajasti myös monessa muussa mediassa.

Tuo alkuvuoden 2026 ajankohtaiseen keskusteluun linkitetty haastattelu ei varmasti ollut haastateltavalle kaikilta osin mieluinen. Se edisti kuitenkin teoksen myyntiä hyvin. Tai ainakin Nilssonin teos loppui useista Helsingin kirjakaupoista kertaalleen jo haastattelun julkaisupäivänä kello 18.

Nilssonin kirja kiinnosti tietysti minuakin, olihan se Supon taannoisen johtajan Seppo Tiitisen jo ikuisuuksia sitten ilmestyneiden muistelmien jälkeen ensimmäinen teos, jossa joku supolainen kertoo ihan itse edes vähän omasta työskentelystään Supossa.

Sain myös ilokseni ostettua teoksen tuoreeltaan yhdestä ydinkeskustan kivijalkakaupasta.

Iloni osoittautui kuitenkin ennenaikaiseksi. Tai ainakin se haihtui kirjaa lukiessani hämmentävän nopeasti.

Nilssonin teoksen avausluku oli tyylillisesti hieno ja osin jopa tarkoituksellisen koukuttava. Hänen tekstinsä oli pääosin muutoinkin notkeaa. Teokseen oli ripoteltu siteeksi myös runsaasti asiaa.

Kirjasta jäi silti päällimmäiseksi hyvin siloteltu, luettelomainen ja osin jopa yllättävän ulkokohtainen maku. En nimittäin tiennyt kirjan luettuani Supon varsinaisesta toiminnasta oikeastaan mitään sellaista, mitä en olisi lukenut jo joskus aikaisemmin mediasta.

Teos ei jostain syystä leikannut pintaa syvemmälle yhdessäkään asia-asiassa. Useimmista kirjaan nostetuista tapahtumistakin kerrottiin jopa vähemmän kuin aikoinaan tuoreeltaan mediassa. Tunnesanoja ja -tiloja oli paljon, mutta nekin jäivät monin paikoin yllättävän etäisiksi. Siksi tunsin itseni kirjan luettuani jopa jollain tavoin höynäytetyksi.

Luulen sen johtuneen siitä, että en ollut ikäni enkä varmasti taustanikaan puolesta millään tavoin teoksen kohderyhmää. Kirjan takakannesta ja liepeistä en ollut voinut sitä kuitenkaan vielä ennakkoon päätellä.

Lukukokemuksessani oli jotain samaa kuin Sanna Marinin teoksen Toivo on tekoja (Gummerus, 2025) kanssa. Siinäkin oli paljon hyvin muotoiltuja ja paikoin teräviäkin lauseita. Ja runsaasti oman osaamisen, vahvan kunnianhimon ja syvän hyväksytyksi tulemisen tarpeen kuvausta.

Molemmissa teoksissa vilahti myös kirjoittajan oma joko kokonaan puuttunut tai vain itselle eri syistä vieraaksi jäänyt isä.

Marinin teos ei kuitenkaan pettänyt lukijaansa. Se oli Sanna Marinin kirjoittama ja hyvän kustannustoimittajan ammattitaitoisesti sparraama kirja Sanna Marinista. Näkökulmakin oli alusta loppuun täsmälleen hänen omansa.

Ja mikä tärkeintä: Marinin aiempi asema vaikeiden aikojen nuorena, suosittuna ja kansainvälisestikin poikkeuksellisen tunnettuna pääministerinä perusteli monin tavoin juuri sellaisen kirjan julkaisemista.

Nilssonin henkilökohtaiset meriitit eivät olleet ollenkaan samaa luokkaa, vaikka hän monin tavoin ansioitunut supolainen olikin. Siksi odotin juuri hänen kirjaltaan enemmän merkittävään valtiolliseen instituutioon eli Supoon liittyvää analyysiä ja ajattelua. Ja petyin monin tavoin juuri siinä.

Tiukka salassapitovelvoite rajoitti varmasti Nilssonin kirjoittamista, samoin se, että hän kertoi luetuttaneensa tekstinsä Supon johdolla ennen sen julkaisemista. Kirja oli silti – vaiko juuri sen takia? – nimenomaan nuoremman naisen kasvukertomus.

Yhteiskunnallisesti kiinnostavaa on, että sellainen myy myös Supo-kärjellä.

Nilssonin kirja nosti joka tapauksessa Sanna Marinin teoksen arvoa omissa silmissäni, vaikka kaipasinkin niiltä molemmilta vahvempaa itse ajatellun tuntua. Siis kirjoittajan omaa reflektiota työssä koettujen asioiden ja niihin liittyvien omien näkemysten mittasuhteisiin asettamista. Arvokkaan aikalaishistorian arvohan on usein juuri siinä.

Sanna Marinista ehdittiin julkaista kaksikin eri kirjaa – Salla Vuorikosken Sanna Marin. Poikkeuksellinen pääministeri (WSOY, 2024) ja Lauri Nurmen Sanna Marin. Kapinoivan esikuvan tie huipulle (Into, 2024) – ennen hänen omansa ilmestymistä. Hänen tekojaan ja valintojaan sivuttiin myös audiodraamassa Sanna Marin – miljoonat seuraa (Yle, 2024).

Nuo muiden kirjoittamat teokset valottivat yhdessä Marinin oman kirjan kanssa monipuolisesti sitä, mikä kaikki Marinin urassa ja pääministerikaudessa oli ja ei ollut erityistä. Ja yhtä lailla myös sitä, mitkä hänen uraansa liittyvät asiat kerrottiin koko ajan likimain samassa muodossa, joka toistui vain hieman varioiden myös hänen omassa teoksessaan.

Nilssonin pitkäaikaisen työpaikan Supon asioista ja tapahtumista ei valitettavasti ole vastaavanlaista julkista materiaalia olemassa.

Myös Supon juhlakirjana vuonna 2009 julkaistu Matti Simolan toimittama historiikki Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009 (WSOY, 2009) on kotoisin maailmasta, joka on pitkälti lakannut olemasta. Supon nykytilaan liittyvää kiinnostusta on sen takia vaikea täyttää juuri nyt millään ajankohtaisella lukemisella Supon omia, toisinaan hieman vaikeasti tulkittavia vuosikirjoja lukuun ottamatta.

Siksi olisin toivonut Nilssonin kirjan kustantajaltakin nyt nähtyä kunnianhimoisempaa otetta tämän lähtökohtaisesti hyvin harvinaislaatuisen teoksen kanssa.

Supoa koskevalle tiedolle, analyysille ja punnitulle, osin historiallisellekin arvioinnille on edelleen tarvetta. Yksittäisiin tapauksiin kohdistuva tutkiva journalismi ei sellaiseksi vielä riitä.

Rohkeille kustantajille ja kirjoittajille jäänee siksi aiheen parissa työsarkaa ja toivottavasti kaupallisiakin mahdollisuuksia myös jatkossa. 

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 2/2026. Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.