Suuren ykseyden harha - kaikkia eroja ei tarvitse tasoittaa
Olut- ja viinakuormat kolisevat Länsisatamassa matkustajien purkautuessa Tallinnan laivalta. Mahtilastien kiskominen pienillä vetokärryillä tuottaa monille vaikeuksia. Vaikeuksia on tiedossa myös Suomen terveydenhoidolle, kun tuliaiset on nautittu.
Päiväristeily Tallinnaan on kuin hyppy terveyserojen lähteille. Alkoholi aiheuttaa merkittävän osan sairauksista, joita hoidetaan veronmaksajien rahoilla. Tallinnan risteily paljastaa suomalaisten välillä ammottavat terveyskuilut. Terveyttä vaaliva keskiluokka loistaa poissaolollaan.
Hyvinvointipolitiikan arkkitehdit, kuten Pekka Kuusi, näkisivät punaista, jos pääsisivät todistamaan menoa Tallinnan risteilyillä. Heidän näyissään Suomen ei pitänyt muuttua maaksi, jossa alkoholin kokonaiskulutus moninkertaistuu neljässä vuosikymmenessä. Eikä maaksi, jota jakavat yhä suuremmat terveyserot.
Kauhusta värisisivät myös ne paneurooppalaisuuden airueet, jotka jo sotien välillä hahmottelivat maanosan yhdistämistä, jos pääsisivät todistamaan EU:n nykyistä alennustilaa. Sodan jälkeen voittoisan Eurooppa-aatteen piti viitoittaa tie vakaaseen tulevaisuuteen.
Velkakriisin myötä on palattu hegeliläiseen näkyyn, jossa Eurooppa on suvereenien kansallisvaltioiden temmellyskenttä. Enää puuttuu sota, jonka tehtävänä oli Hegelin mukaan ”suojella kansaa turmelukselta, jonka kauan jatkuva rauha tuo tullessaan”.
Sodanjälkeistä maailmaa hahmotelleiden yhteiskunta-arkkitehtien tavoitteena oli kansallisten ja luokkaerojen poistaminen ja suuri yhtenäisyys. Tämä oli henkinen viritys niin YK:ta, EU:ta kuin hyvinvointivaltioita rakennettaessa. Ne olivat poliittisia suurprojekteja, yrityksiä kääntää historian suunta ja sementoida ylikansallinen ykseys.
Euro oli jatkoa sodanjälkeisille suurprojekteille. Euroopan yhteisö yritti jo 1970-luvulla luoda kiinteiden valuuttakurssien järjestelmää, joka johtaisi rahaliitoon. Kun tämä ns. Wernerin suunnitelma ja myöhempi EMS-hanke kaatuivat Eurooppa latasi yhteisen rahan taakse niin paljon poliittista voimaa, että integraation huipennuksesta tulisi totta.
Poliittista tahtoa riitti, liikaakin. Euro syntyi ja laajeni poliittisena projektina – ja siitä se nyt kärsii. Eurokriisistä voi syyttää lyhytnäköisiä markkinapelureita, lainanantajia ja keinottelijoita, mutta vielä painavampaa historian taakkaa kantavat poliitikot. He loivat euron, vaikka Euroopalta puuttui yhteinen talouspolitiikka, pankkivalvonta ja todelliset yhteismarkkinat, toimivan rahaliiton perustukset.
Kannattaako suurta ykseyttä tavoitella, kun erot ja ristiriidat ottavat helposti vallan? On tuloeroja, terveyseroja, kulttuurieroja ja EU-maiden välisiä eroja. Ykseyttä sen sijaan puuttuu.
Liian räikeät erot ovat pahasta, mutta mahtipontisen poliittiset hankkeet erojen tasoittamiseksi voivat olla myös vahingollisia, jopa tuhoisia.
Euron kriisi osoittaa, ettei Eurooppa ollut niin yhtenäinen kuin euro-optimistit kuvittelivat. Arvoissa on hajontaa, esimerkiksi suhtautumisessa korruptioon etelä ja pohjoinen poikkeavat toisistaan.
Yhtenäisyyttä kannattaa tavoitella kun se on mahdollista ja hyväksi. Kansallisella tasolla on tähdellistä tasoittaa sosiaalisia-, koulutus- ja terveyseroja, muuten suomalaisten välinen luottamus rapautuu. Eikä tässä riitä pelkkä hyvä tahto, ainakin alkoholiongelmien vähentämiseksi tarvitaan rohkeita toimia.
Myös eurooppalaista yhteistoimintaa, jopa uusia yhteishankkeita tarvitaan. Mutta ne on rakennettava kestävälle pohjalle ja riisuttava poliittisista haavekuvista. Lisäksi kannattaa muistaa, että Euroopan menestysmahdollisuudet siintävät yhä enemmän maanosan ulkopuolella, nousevissa talouksissa. Vientiä näihin arvoiltaan hyvin erilaisiin maihin on pakko lisätä, jos Eurooppa haluaa palata kasvun tielle.
Siis ikkunat auki Euroopan ulkopuolelle!