Suomi tarvitsee donnereita, ei junttilaa

Profiilikuva
Teksti
Risto Repo

Äänestäisin Jörn Donneria. Tämä ei ole velvollisuudentuntoinen ilmoitus Elinkeinoelämän valtuuskunnalle, joka tällaisia tietoja kerää, vaan olevinaan periaatteellisempi kannanotto. Varsinkin, kun asun Porvoossa, joten en voi äänestää häntä.

Sikälikään asia ei kaipaa mitään selvitystä, että Donnerin ura on huikaisevan pitkä ja monipuolinen. Hän on hyvä kirjailija, merkittävä elokuva-alan vaikuttaja sekä fiktion että dokumentin alueilla, parlamentaarikko, europarlamentaarikko ja oli diplomaattikin aikanaan; pahat kielet tosin väittävät, että sellaisena melko laiska, kun se muuten lienee viimeisiä määreitä, mitkä häneen sopisivat.

Hänellä on kantoja, joihin yhdyn, sellaisia, joihin en – niin kaikilla. Myöskään hän ei ole suinkaan ainoa hyvä ehdokas Helsingissä, sellaisia on useita, useilla puolueilla.

Mutta hän on tietääkseni ainoa 78-vuotias ehdokas, ja se on kolmas syy, miksi äänestäisin häntä.

Ikärasismin taustallahan on, että päällikkötehtävissä olevat mielellään valitsevat itseään nuorempia erilaisiin virkoihin, sekä osoittaakseen nuorekkuuttaan että turvatakseen, ettei nimitetystä ole riesaa omille jatkopyrkimyksille. Tai sitten kavereitaan. Suomihan on kaverikorruption kärkimaita.

Oma isäni oli 82-vuotias kuollessaan ja vielä kuolinvuoteellaankin näpäytti terävästi meitä kyynelehtiviä lapsiaan. Tai organisoi, oikeastaan. Hän oli 78-vuotiaana huonommassa fyysisessä kunnossa kuin Donner nyt, mutta olisi henkiseltä kapasiteetiltaan kepeästi selvinnyt kansanedustajan vaativasta tehtävästä koko kauden.

Donner kuuluu lisäksi sukupolveen, joka muuten on väistymässä yhteiskunnallisesta elämästä, työstä ja kulttuurista, ja jolla kuitenkin on valtavan pitkä kokemus siitä, miten suomalainen yhteiskunta ja maailmakin on kehittynyt. Viisautta, siis. Äly on luonnonvara, jota ei kannattaisi jättää käyttämättä.

Äänestäisin Donneria myös siksi, että hän on ehdolla Rkp:n listoilta. Ei se nyt ole niin tärkeää, mitä puolue on saanut aikaiseksi, enkä tiedä kannatanko pakkoruotsia vai en.

Mutta pidän ääliömäisinä näkemyksiä, joiden mukaan ruotsin kielen taidosta, tai Suomen virallisesta kaksikielisyydestä ei olisi ollut ja olisi yhä hyötyä maailmalla. Pienimpiä niistä ei ole se, että kansainvälistyneessä työelämässä - tai diplomatiassa – yhteisestä pohjoismaisesta kokemuksesta on aina hyötyä. Löytyy samanhenkisiä kavereita.

Omat nuoremmat lapseni ovat viettäneet puolet elämästään ulkomailla, näistä kahdeksan Ruotsissa. He ovat kaksi- tai oikeastaan kolmikielisiä. Monien kaltaistensa tavoin he tulevaa työelämäänsä suunnitellessaan eivät suinkaan ajattele viiden miljoonan ihmisen ”markkinoita”, vaan kymmenien miljoonien, ja kynnys asettua asumaan jonnekin Suomen ulkopuolelle on matala.

Ja juuri tässä se ongelma piilee: että he todella tekevät sen. Ei vuodeksi tai pariksi, vaan koko elämäkseen.

Eihän perussuomalaisissa mitään muuta vikaa ole, kuin että he haluavat ratkoa todellisia ongelmia juuri niillä tavoilla, joilla ne pahenevat.

Suomalaiset kansainvälistyvät, ihmiset liikkuvat rajojen yli, ei sille mitään voi. Eikä pidäkään voida.

Perussuomalaisten ratkaisumalleilla maasta tehdään junttilaa, joka ei kiinnosta koko ajan kansainvälistyviä nuoriamme. He lähtevät pois ja vievät suomalaisuutensa mennessään.

Siksi eduskuntaan tarvitaan tällaisia donnereita, jotka elämäntyöllään ovat osoittaneet, että tätä paitsi isän- myös kotimaanaan pitämälläkin voi tehdä kaikenlaista kiinnostavaa ja hyödyllistä. Pitkään.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Aiheesta lisää

Lue kaikki jutut kevään 2011 eduskuntavaaleista.