Suomen poliittinen horisontti: Nato on tärkeämpi kuin YK

Profiilikuva
Nato
Teksti
Markku Salomaa
Kirjoittaja on Euroopan sotahistorian dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja valtio- ja lakitieteen vieraileva professori Buraphan yliopistossa Thaimaassa.

Suomesta puuttuu analyyttinen ulkopoliittinen keskustelu, sellaisena kuin sitä Britanniassa, Ranskassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa käydään. Siinä keskustelussa ei arvioida vain ulkosuhteita tiettyihin valtioihin, vaan suuria poliittisia linjoja ja erityisesti oman politiikkamme tavoitteita.

Valtioneuvoston kanslian EU-sihteeristö, virkamiesten EU-komitea, ulkoministeriön Eurooppa-osasto ja eduskunnan suuri valiokunta ovat käytännössä EU:n postilaatikoita, niissä avataan postit Brysselistä ja hoidellaan toteutusta. Ratkaisut on tehty muualla.

Presidentinvaaleja varten olisi nyt täsmennettävä, missä menee kansallisen politiikan ja kansainvälisen politiikan rajanveto.

Perspektiiviharhat ovat luoneet Suomen ulkopolitiikan eläviä ruumiita, kuten kylmän sodan aikainen ydinaseeton Pohjola ja EU-aikainen pohjoinen ulottuvuus. Seuraava näyttäisi olevan edellisiäkin suurempi; yritys järjestää kaikki Lähi-idän valtiot käsittävä rauhankokous. Poliittisen horisontin taittovirhe on siinä, että näistä maista osa on edelleen keskenään sotatilassa, osa taas sisäisessä sotatilassa.

Suomen hallitus on asettanut tavoitteeksi pääsyn YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi vuosiksi 2013-2014 Länsi-Euroopan maiden WEOG-ryhmästä. Ulkoministeriöllä on aikaa kampanjoida jäsenyyden puolesta syksyyn 2012. YK:n turvallisuusneuvostolla on merkittävä, ehkä joissakin asioissa kaikkein merkittävin rooli kansainvälisten yhteyksien ylläpitämisessä.

Turvallisuusneuvostossa ei voi äänestää monta kertaa tyhjää menettämättä arvovaltaansa. Suomen edustajaksi neuvostoon ajateltu suurlähettiläs Janne Taalas joutuu paljon vartijaksi. Mutta onko Suomella kantaa, kun esiin tulee väistämättä Venäjään ja Kiinaan liittyviä ongelmia, jolloin turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet ovat avoimessa riidassa keskenään?

Erityisen ajankohtainen on kysymys, millä keinoilla liittoutumaton Suomi aikoo rauhan ja turvallisuuden tavoitteitta ajaa, kun se on täysin ulkona koko läntisen maailman merkittävimmästä rauhan ja turvallisuuden organisaatiosta Natosta. Suomi tarvitsisi oman ulkopolitiikkansa laajennukseksi, tueksi ja käsivarreksi ennen muuta länsieurooppalaisen ulottuvuuden, jolla on kanta sellaisiinkin kysymyksiin, joihin YK ei pysty ottamaan kantaa.

Aika on syönyt Etyj:n ja YK:n arvovaltaa, Nato taas on omaksunut itselleen niidenkin tehtäviä. Mitään merkittävää kriisinhallinta-, rauhanturva-, evakuointi- tai humanitaarista operaatiota ei voi ajatella enää toteutettavan ilman Naton toimintakapasiteettia ja johtamisjärjestelmää.

Suomen neuvottomuus paljastui koomisella tavalla osallistuessamme EU:n Atalanta-operaatioon Arabianmerellä. Miinalaiva Pohjanmaa partioi kaksi kuukautta ja sai lopulta kiinni 18 merirosvoa.

Heitä pidettiin päivähoidossa laivalla kaksi viikkoa, kun Katajanokan merikasarmilla ei osattu päättää, mitä rosvojen kanssa tehdään. Niinpä ongelma ratkaistiin päästämällä rosvot vapaiksi – matkaeväät ja matkajuomat mukana.

Suomen osallistuminen Afganistanin operaatioon osoittaa, että pystymme samaan kuin Nato-maat, jos vain uskallamme. Afganistanissa ei puolusteta Suomen kansallisia etuja vaan kansainvälisiä etuja. Siellä puolustetaan länsimaisia arvoja ja länsimaista sivistystä. Naton poliittisen johdon asiana on valmistella Afganistaniin sellainen rauhanratkaisu, mihin myös kapinalliset suostuvat ja sitoutuvat, koska YK:sta ei siihen ole ollut.

Näistäkin syistä paikka Pohjois-Atlantin neuvoston pöydässä olisi Suomelle paljon tärkeämpi kuin YK:n turvallisuusneuvoston pöydässä. Jos meillä on aloitteita Afganistanin pelastamiseksi uudelta hirmuvallalta, on aloitteet esitettävä Pohjois-Atlantin neuvostolle.