Suomen pääministerin äänen tulee kuulua - myös EU:ssa

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Nyt, kun uutta pätkäpääministeriä mietitään, yksi kriteeri tulisi kyllä pitää kirkkaana mielessä ylitse kotoisen kähinän: Kenellä suomalaispoliitikolla on oikeasti kykyä istua samassa pöydässä Angela Merkelin, Nicolas Sarkozyn ja Gordon Brownin kanssa niin, ettei häntä ohiteta pelkällä olankohautuksella? Sillä juuri siinä porukassa tehdään meitä koskevia päätöksiä, ja siinä pöydässä Suomen olisi syytä istua muutenkin kuin vain seinäkukkasena.

Jotta pienen periferiamaan edustaja saa sanansa kuuluviin, häneltä vaaditaan rohkeaa johtajuutta, kokemusta, pelisilmää, intoa ja kykyä verkostoitua sekä kiinnostusta EU-asioihin. Karismastakaan ei ole haittaa. Alkaako valinnanvara supistua?

Päinvastoin kuin meillä tunnutaan usein ajattelevan, ei Helsinki valitettavasti ole Euroopan napa. Kyllä se on yhä pahuksen periferiassa, ja sen äänen kuuluminen vaatii erittäin suurta taitoa.

EU-Suomella on kokemusta kolmesta pääministeristä. Ensin oli Esko Aho (kesk), joka oli tarpeeksi kova luu EU-johtajien joukkoon ja josta olisi ollut EU-kuviossa hyötyä isänmaalle sen jälkeenkin. Harvardin herrat saivat kuitenkin hänen päänsä pyörälle.

Miksi Göran Persson ei voinut sietää Paavo Lipposta (sd)? Siksi, että Lipposen aikana jopa suuren Ruotsin johtaja – herregud! – jäi paitsioon, kun kauan kansainvälistä politiikkaa harrastanut ja jo valmiiksi jalkatyön Euroopassa tehneestä Lipposesta nousi muun EU:n silmissä Pohjolan vahva mies.

Suomi porskutti rahaliittoon ja saavutti tukevan aseman jopa aivan suurimpien rinnalla. Lipposen vuosina Suomi istui pöydässä kokoaan suurempana, eikä sen yli kävelty.

Matti Vanhasen (kesk) poikkeuksellisen suuri paineensietokyky on valitettavasti ollut valjastettu lähinnä skandaalien kestämiseen kotimaassa.

Ylätason suorat linjat Euroopan suuriin pääkaupunkeihin ovat katkenneet, ja virkamiesvetoinen Suomi on kutistunut maantieteelliseen kokoonsa, Erkki Tuomiojan (sd) aikana usein jopa vastarinnan kiiskeksi, mikä ei Suomen neuvotteluasemia parantanut.

Jos katsoo keskustan tarjontaa EU-pöytään, niin Paavo Väyrysestä (kesk) EU saisi uuden Václav Klausin, unionin änkyrän.

Väyrynenhän ei koe EU:ta edes maamme oikeaksi viiteryhmäksi, vastustaa rahaliittoa ja näkee Suomen paikan vain pohjoismaisessa yhteistyössä. Siinäpä oivat lähtökohdat ajaa isänmaan asioita unionissa.

Itä-Euroopan maat joutuivat historiallisista syistä tuomaan framille nuoria ja kokemattomia johtajia. Ihmetyttää, miksi Suomessa samaa tehdään täysin vapaaehtoisesti.

Mistä tarvittavaa kokemusta sitten saa? Joillekin EU-parlamentti on ollut oiva opinahjo, parhaina esimerkkeinä sieltä ulos tulleet Alexander Stubb (kok), jolla toki oli jo muuta EU-kokemusta, sekä Sirkka-Liisa Anttila (kesk). Nykyään Brysselin käytävillä jopa nirppanokat ranskalaiset pitävät Stubbia erittäin varteenotettavana vaihtoehtona EU:n seuraavaksi ulkoministeriksi.

Anttila taas on näyttänyt kyntensä ehkä yhdessä kovimmista paikoista, kun vastassa on ollut maatalouden vapaakauppaa henkeen ja vereen vääntänyt Mariann Fischer-Boel. Sosiaalisesti taitava ministeri ei siitä kuitenkaan lannistunut.

Ensin tanskalaiskomissaari sai luvan tulla Lappiin miehineen, ja sitten lähti suomalaisministeri vielä itse oman siippansa kanssa Tanskaan kirkastamaan viikonlopun vieton ohella maamme maatalouden ongelmia. Anttilan sinnikkyys yhdistettynä selkeään asiaosaamiseen pelasti meidät pahimmilta kauhukuvilta.

Milloin Anttila on valittu Pariisissa leikkaamaan nauhaa maatalousnäyttelyssä muiden EU-ministerien katsoessa vierestä, milloin lobbaamaan Brysselin lonkeroissa hyödyntäen EU-parlamenttiajoilta saatuja kontakteja – aina emännän ottein.

Joku muu jatkakoon listaa – kunhan vain muistaa alussa mainitut kriteerit!

Teksti Helena Petäistö
Kolumnisti on MTV3:n uutisten Pariisin­kirjeenvaihtaja, joka hoitaa myös EU-asioita.