Suomalaisia vallankäyttäjiä vaivaa kyvyttömyys puuttua rasismiin
Suomessa käytännöksi muodostunut rasismin automaattinen anteeksisaaminen vain kannustaa poliitikkoja kätkemään rasisminsa paremmin.
Rasismia koskevassa poliittisessa kesäteatterissa on aiheen tutkijan silmään pistänyt erityisesti se, kuinka vähän rasismin systeemistä ilmenemistä ymmärretään.
Avoin rasismi on vain harvojen synti. Valtavirtapolitiikassa esiintyvän ilmirasismin rumat kasvot ovat vihdoin kaikkien nähtävillä. Irvistys noilla kasvoilla heijastaa vihamielisyyttä ja halveksuntaa etnisiä vähemmistöjä kohtaan, ja suu syytää salaliittoteorioita ja ihmisarvoa alentavia vitsejä.
Toimijaperusteinen rasismi on henkilön ajattelussa esiintyvää rasismia. Se muun muassa motivoi yksilöä toimimaan syrjivästi rasisminsa kohteita kohtaan. Rasistinen motivaatio voi olla myös tiedostamatonta: ennakkoluuloja, haitallisia stereotypioita tai implisiittisiä vinoumia. Vihamielisyys muualta tulleita kohtaan kielii yleensä rasistisesta asenteesta.
Systeeminen rasismi vaivaa yhteiskuntaa järjestelmänä. Yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot voivat olla vinoutuneita tavoilla, jotka vinouttavat myös kuvainnollisen pelikentän. Jos vain toiset joutuvat etnisyytensä vuoksi pelaamaan palloa ylämäkeen, ei peli selvästikään ole reilu.
Systeeminen rasismikin on viime kädessä riippuvainen meistä yhteiskunnan toimijoista. Kyse ei kuitenkaan ole niinkään yksilöiden avoimesta rasismista kuin kyvyttömyydestä tunnistaa rasismia ja puuttua siihen.
Suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin on pesiytynyt tapa painaa aiemmat rasistiset puheet villaisella pelkän pahoittelun myötä. Kyse on kuin keltaisesta kortista, joka mahdollistaa poliittisen pelin jatkumisen vähäpätöisen rikkeen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
On äärimmäisen epäuskottavaa, että aiempia rasistisia lausuntojaan pahoitteleva poliitikko olisi todella muuttunut. Ihminen harvoin kykenee kasvattamaan moraalitajun yhdessä yössä. Ministerinsalkkutarjouksen tuottamaan ihmeparantumiseen on aina syytä suhtautua epäillen. Suomessa käytännöksi muodostunut rasismin automaattinen anteeksisaaminen sitä pyydettäessä kannustaa poliitikkoja vain kätkemään rasisminsa paremmin.
Todellisten seurausten puuttuessa rasismista kiinni jäävät poliitikot eivät joudu arvioimaan omaa maailmankuvaansa vakavasti. Pesukarhukravatit ja muut silmäniskut äärioikeistolle ovat selvää todistusaineistoa rasismin jatkumisesta.
Rasismin jatkumisen hyväksyvät, pragmaattisesti ajattelevat pääministerit ja muut vallankäyttäjät ovat selvästi syyllisiä rasismin jatkumiseen ennallaan. Sama vastuu kuuluu lievempänä kaikille kansalaisille, jotka eivät vaadi poliitikoilta todellisia tekoja.
Erityinen vastuu rasismin normalisoimisesta lankeaa myös monille politiikan kommentaattoreille. Liian usein varsinaisen rasismin ongelmallisuuden sijaan keskitytään vain pahoittelemaan, että rasismista ei ole irtisanouduttu kunnolla. Viesti on, että rasististen ajatusten levittäminen on hyväksyttävää, kunhan niitä ei tuoda julki ”väärällä tavalla”.
Koska rasistiset ajatukset motivoivat rasistisia tekoja, rasismin mahdollistajien on vaikea välttää rikoskumppanin leimaa. Meidän kaikkien on pystyttävä parempaan.
Tärkeä askel olisi kuunnella rasismin kohteita paremmin esimerkiksi siitä, minkälaisia seurauksia rasismin hiljainen hyväksyminen heidän elämäänsä ja osallistumismahdollisuuksiinsa tuottaa. Nuo suomalaisen systeemisenkin rasismin kasvot voivat olla irvokkaammat kuin olemme tulleet ajatelleeksi.
Kirjoittaja toimii filosofian tutkijana Oulun yliopistossa.