Kenelle kuuluu eläkevalta?
Suomessa työeläkejärjestelmästä säädetään laissa, mutta järjestelmää hallinnoivat työmarkkinajärjestöt. Vastaavaa järjestelyä ei muualta löydy.
4
MIN
Suomalaisessa eläkejärjestelmässä on monia kansainvälisesti verrattuna erikoisia piirteitä.
Yksi niistä on ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen asema järjestelmän hallinnossa ja näiden etujärjestöjen vaikutusvalta eläkejärjestelmää koskevassa lainsäädännössä.
Kysymys muuttui taas kerran ajankohtaiseksi julkisen talouden säästökohteita etsittäessä. Aika moni eläkevaikuttaja on ehtinyt esittää, että eläkkeistä ei tarvitse säästää, kun eläkejärjestelmän rahoitus on jo tasapainossa.
Ja että työeläkejärjestelmä ei oikeastaan edes ole osa julkista sektoria. Eläkemaksutkin kuulemma poikkeavat jollakin fundamentaalisella tavalla muista palkasta automaattisesti pidätettävistä lakisääteisistä veroista ja maksuista.
Järjestöjen eläkevalta on Suomessa kirjattu lakiin. Laki työeläkevakuutusyhtiöistä määrää, että sekä eläkeyhtiöiden hallintoneuvostojen että hallitusten jäsenistä vähintään kolmannes pitää valita palkansaajakeskusjärjestöjen perusteella ja vähintään kuudesosa edustajista työnantajien keskusjärjestöjen ehdotuksesta.
Työmarkkinajärjestöt käyttävät valtaa myös Eläketurvakeskuksessa, joka varsinaisten viranomaistehtäviensä ohella tekee eläkejärjestelmää koskevat laskelmat ja jossa käytännössä valmistellaan myös eläkkeitä koskevaa lainsäädäntöä.
Sen hallituksen 15 jäsenestä 10 edustaa suoraan työmarkkinajärjestöjä ja loputkin nimittää edustajisto, jossa ovat edustettuna samat järjestöt ja niiden hallitsemat eläkeyhtiöt. Puheenjohtaja sentään tulee sosiaali- ja terveysministeriöstä.
Työmarkkinajärjestöjen roolilla eläkejärjestelmän hallinnossa on työeläkejärjestelmän syntyyn asti ulottuvat juuret.
Eivätkä järjestöt valtaansa ihan huonosti ole käyttäneet. Työnantajien pelko eläkemaksujen kasvusta ja työntekijöiden pyrkimys eläke-etuuksien turvaamiseen on tuottanut joukon toimivia kompromisseja. Niiden jäljiltä eläkejärjestelmä on sekä etuuksien tason että rahoituksen tasapainon suhteen kohtuullisen hyvässä kunnossa.
Yksi keskeisistä argumenteista järjestövallan puolesta onkin se, että kun työmarkkinajärjestöt kokevat eläkejärjestelmän omakseen, tuntevat ne järjestelmästä enemmän vastuuta. Tämä on mahdollistanut uudistukset, jotka ovat kasvattaneet järjestelmän kestävyyttä ja oikeudenmukaisuutta.
Nykyisin eläkettä karttuu samalla prosentilla koko työuralta eikä vain viimeisten vuosien palkan perusteella. Eläkeiän voi valita karkeasti reilulla tavalla. Elinajan kasvu otetaan huomioon eläkkeitä leikkaavalla elinaikakertoimella, ja eläkeikä on sidottu elinajan odotteeseen.
Toisaalta kaikki eläkeuudistukset eivät ole erityisen onnistuneita. Esimerkiksi tutkinnoista karttuva eläke on erikoisen kompromissin tulos, ja viimeisimmässä uudistuksessa eläkeyhtiöiden riskinottomahdollisuuksia kasvatettiin pohtimatta, mitä tehdään, jos riskit realisoituvat.
Ehkä järjestövalta on antanut työmarkkinajärjestöille vähän liikaakin omistajuutta eläkejärjestelmään.
Järjestövallan legitimiteetti horjuu myös järjestäytymisasteen laskiessa. Enää puolet palkansaajista kuuluu ammattiliittoon. Ei ole selvää, että ammattiliittoihin kuulumattomat työntekijät haluaisivat juuri ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen ekonomisteja eläkesijoituksiaan vahtimaan.
Käytännössä eläkejärjestelmän voisi palauttaa demokraattiseen kontrolliin aika pienillä lakimuutoksilla. Pitkälle riittäisi kiintiöiden poistaminen keskeisten eläkejärjestelmän instituutioiden hallintoa sääntelevistä laeista.
Jos työmarkkinajärjestöjen valtakausi eläkejärjestelmässä loppuisi, eläkevallan pitäisi siirtyä jonnekin muualle. Demokratiassa ilmeinen vaihtoehto on eduskunta ja hallitus.
Poliittisia päätöksentekijöitä moititaan helposti lyhytjännitteisestä, korkeintaan vaalikauden mittaisesta suunnitteluhorisontista, joka sopii huonosti yhteen vuosikymmenten päähän ulottuvien eläkepäätösten kanssa.
Päätösvallan siirron ei toki tarvitsi tarkoittaa vastuullisuuden katoamista. Vaikkapa eläkkeiden rahastointia voitaisiin silti suunnitella pitkällä tähtäimellä.
Sitä paitsi demokraattisesti valitut elimet tekevät muitakin kauaskantoisia päätöksiä esimerkiksi puolustuspolitiikasta.
Demokratian parhaita puolia on, että huonoja päätöksiä tehneet voi tarvittaessa pistää vaihtoon.