Riittääkö soitto Natolle, että nyt myö tultais?
Kansa ei tiedä melkein mitään.
Näin väitin tällä palstalla puoli vuotta sitten. Olen yhä samaa mieltä. Siitä huolimatta, että eräskin poliitikko hokee ”kyllä kansa tietää” kuukaudesta ja vaaleista toiseen.
Tuorein todiste tietämättömyydestä on Helsingin Sanomien joulukuinen Nato-gallup. Sen mukaan 68 prosenttia suomalaisista vastustaa Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä. Kun tutkimuksessa ei kyselty perusteluja, niitä voi vain arvailla. Ehkä seuraavassa kyselyssä voisi alkaa päälle pyytää vastausta vaikkapa siihen, tietääkö vastaaja, mikä se Nato on ja mikä on sen tehtävä.
Suomen tiedotusvälineissä on alettu systemaattisesti käyttää Natosta termiä ”sotilasliitto”. Se on yksioikoinen ilmaus 28 valtion liitosta, jonka tehtävänä on huolehtia jäsenmaiden turvallisuudesta ja vapaudesta, poliittisin, mutta tarvittaessa myös sotilaallisin keinoin.
Suomalaisten atavistinen Nato-pelko perustuu tietenkin menneisiin aikoihin, jolloin idässä asui yya-ystävä rauhanohjuksineen ja lännessä vaani Nato-mörkö pommikoneineen.
Alun perin USA ei ollut mukana läntisessä puolustusliitossa, jonka vuonna 1948 perustivat Britannia, Ranska, Belgia, Alankomaat ja Luxemburg. Yhdysvallat pyydettiin mukaan seuraavana vuonna, koska katsottiin, että eurooppalaisilla ei olisi tarvittaessa ollut turvanaan riittävää sotilaallista voimaa mahdollista Neuvostoliiton uhkaa vastaan.
Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että Neuvostoliitto tarjoutui Natoon 1954, mutta sitä ei jostain syystä huolittu.
Neuvostoliitto perusti oman natonsa, Varsovan liiton.
Mistähän kumman syystä sen entiset jäsenvaltiot ovat Venäjää lukuun ottamatta hakeutuneet Natoon? Varsinaisten jäsenten ohella Natolla on niin sanottu rauhankumppanuusjärjestelmä 22 valtion, muun muassa Suomen ja Venäjän kanssa.
Presidentinvaalitentit ovat osoittaneet, että Nato-mörkö jaksaa paksusti. Ehdokkaat kilpailevat, kuka pontevimmin sanoo Natolle ei. Yhteinen selitys on, että vaikka meillä on tämä Nato-optio, sitä ei voi käyttää ennen kuin kansa hyväksyy.
Kansa taas ei hyväksy, kun se ei vaivaudu ottamaan selvää eikä ymmärrä koko asiaa siksi, että poliitikot eivät osaa tai uskalla perustella. Kaikki vetäytyvät kansanäänestyksen taakse.
Nato-optiota ei ole tosiasiassa olemassakaan. Kuten kolumnistikollega Olli Kivinen Helsingin Sanomissa kirjoitti: ”Sellaista ei ole, koska ajatuksen toteutus vaatii kaksi osapuolta eikä Nato ole sitoutunut ottamaan Suomea jäseneksi.”
On mielenkiintoista, että yhdenkään ehdokkaan mielestä Nato-kysymys ei ole ”ajankohtainen”. Koska se on? Minkälainen uhkakuva saa kansalaiset haluamaan turvaa liittolaisilta? Riittääkö sotilaallinen uhka vai tarvitaanko peräti sota? Missä vaiheessa aletaan värkätä kansanäänestystä?
Ja kun se on siinä sotimisen sivussa hoidettu ja lupa kansalta saatu, riittääkö soitto Natolle, että nyt myö tultais.
Ei ole mikään salaisuus, että Suomen puolustusdoktriini perustuu idästä tulevan sotilaallisen uhan torjumiseen. Sotavoimien tehtävänä on viivyttää vihollista niin kauan, että politiikalle ja neuvotteluille jää aikaa.
Ilmeisesti sota-ajan sankaritarinoiden muistelu on hämärtänyt todellisuuden, eli esimerkiksi sen, että Suomi pelastui jatkosodasta vain hyvällä onnella. Vihollinen kun tarvitsi divisioonansa muualle ja jätti meidät vähemmälle huomiolle.
Venäjän armeija on kuulemma vanhanaikainen ja huonosti varustettu. No, miten sen ottaa. Esimerkiksi Venäjän ilmavoimilla on tuoreen julkisen tiedon mukaan 2 062 hävittäjä- ja rynnäkkökonetta ja 767 pommittajaa.
Suomella on 64 Hornetia. Ja tuskinpa puolustuskykyämme kohentaa miinakielto ja menossa oleva armeijan alasajo.
Mutta jos poliitikkoja on uskominen ja uhkia ei ole eikä tule, mitä virkaa on koko armeijalla?