Suomen hienot hetket

Mannerheimin jälkeen presidentiksi valittu J.K. Paasikivi ryhtyi ensi töikseen luomaan Suomelle suojarakenteita. Hän pyysi syyskuussa 1946 Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläältä Maxwell Hamiltonita tukea eikä peitellyt vetoomuksensa poliittisia ja jopa historiafilosofisia perusteita: ”Me kuulumme pohjoismaihin. Tahdomme päästä vaikeuksistamme säilyttäen vapautemme. Sen tähden olemme kääntyneet avunpyynnöllämme länteen. Emme halua kääntyä itään.” Pian tämän jälkeen hän esitti samanlaisen vetoomuksen Britannian Suomen-lähettiläälle Francis Shepherdille.

Tästä alkoi muutos, Suomen synkässä horisontissa näkyi heikkoa valon kajastusta. Lännen rahoitusmarkkinat avautuivat vähitellen Suomelle. Yhdysvaltain tiedustelupalvelun CIA:n arvion mukaan Suomi oli vapaa maa, toisin kuin muut Neuvostoliiton länsinaapurit. Se oli tosin Stalinin malliprotektoraatti, mutta vaalit olivat vapaat ja kommunistien kannatus vain 25 prosenttia, mikä oli silloisessa Euroopassa varsin kohtuullinen taso.

Suomen ottama suunta kohti länttä osoitti, että Neuvostoliiton eristämiseksi pystytetty rautaesirippu tehosi. Suomen asenne oli 1940-luvun puolivälissä ainoa Yhdysvaltain aloittaman patoamispolitiikan toimivuutta osoittanut ilmiö.

Ensimmäiset Neuvostoliiton vaatimuksesta 1945 järjestetyssä sotasyyllisuusprosessissa vankilaan tuomituista pääsivät ehdonalaiseen vapauteen 1947 Kremlin ankarasta painostuksesta huolimatta. Sen jälkeen K.-A. Fagerholmin hallitus vapautti vangit rutiininomaisesti, kun puolet tuomiosta tuli täyteen. Keväällä 1949 vankilassa oli enää vakavasti sairas presidentti Risto Ryti. Puolet hänen tuomiostaan olisi tullut täyteen vasta 1951.

Pitkän epäröinnin jälkeen Paasikivi pakotti hallituksen päättämään Rytin ja kaikkien entisten sotasyyllisyysvankien armahtamisesta. Ministerit vikuroivat loppuun asti. Fagerholm suorastaan simputtamalla pakotti heidät luopumaan arkailusta ja ottamaan poliittista kantaa eettiseen välttämättömyyteen. Heidän oli vastattava hallituksen iltakoulussa armahdusesityksestä järjestetyssä koeäänestyksessä joko ”jaa” tai ”ei”, Neuvostoliiton lepyttämiseen tarkoitettuja hurskastelevia äänestysselityksiä ei hyväksytty.

Paasikivi saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, joka lääkärintodistusten perusteella totesi Rytin sairauden vakavaksi ja parantumattomaksi. Hänet ja muut vankilassa istuneet armahdettiin jäljellä olleista ehdonalaisista rangaistuksista ja kansalaisluottamuksen menetyksestä.

Sotasyyllisyyskysymyksestä Paasikiven tunnolle kertynyt taakka keventyi edes hetkeksi. Hän kirjoitti päiväkirjaansa, että armahdus oli ”ylevin teko, jossa minä olen viimeisten viiden vuoden aikana ollut mukana”. Se ”osittain sovittaa sen häpeällisen teon, jonka, välirauhansopimuksen 13. artiklan vuoksi olimme pakotetut – oikeastaan: katsoimme olevamme pakotettu – tekemään v. 1945”.

Entinen presidentti ja sodan aikainen puolustusvoimien ylipäällikkö Mannerheim kuoli tammikuussa 1951. Marsalkan arvoisen valtionpäämiehen hautajaisiin kuuluvat sotilaalliset saattoseremoniat olivat protokollan mukaiset. Paraatiunivormuun pukeutuneiden kenraalien saattue kantoi tykkilavetille asetettua ja valtiolipulla verhottua marsalkan arkkua Narvan marssin soidessa ja kunnialaukausten raikuessa.

Hallitus joutui äänestämään ministerien osallistumisesta Suurkirkosta Hietaniemeen kulkeneeseen surusaattoon. Virallinen huomionosoitus neuvostovastaisen sodan ylipäällikölle olisi Kremlissä voitu tulkita ulkopoliittiseksi mielenosoitukseksi. Ministerien pois jäämisestä päätettiin hallituksessa yhden äänen enemmistöllä. Silti pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoministeri Åke Gartz, protokollan mukaan hallituksen arvovaltaisimmat edustajat, saattoivat marsalkan arkkua arvokkaasti askeltaen. Kreml ymmärsi vaieta.

Mannerheimin hautajaissaattueen reittiä läpi Helsingin keskustan reunusti ylioppilaiden kunniakuja. Ennennäkemättömät ihmisjoukot kokoontuivat osoittamaan kunnioitustaan marsalkalle, kansakunta mykistyi radioiden ääreen kuuntelemaan juhlamenojen selostuksia, ja lehdet julkaisivat surureunuksiin sijoitettuja muistokirjoituksia.

Hiljaisten mielenosoitusten mittasuhteet ja ylevä hartaus kantoivat poliittista viestiä, joka kuului, vaikka siitä vaiettiin. Paasikivi kirjoitti Mannerheimin hautajaisista: ”On hyvä, että tämä on muodostunut suureksi kansalliseksi asiaksi. Se herättää kansaa ja nostaa isänmaallista mieltä ja isänmaallista henkeä. Sitä me tarvitsemme.”

Presidentti Rytin hautajaisjuhlallisuudet vuoden 1956 lopulla olivat uusi kansallinen mielenosoitus. Sotasyyllisyydestä pisimmän vankilatuomion saanut valtionpäämies sai lähes samat sotilaalliset ja valtiolliset kunnianosoitukset kuin Mannerheim: presidentti arkun ääressä, kenraalit kunniavartiossa, ylioppilaiden rivistöt saattueen reitillä. Väkeä oli kaduilla melkein yhtä paljon kuin Mannerheimin hautajaisissa. Ja sama harras hiljaisuus.

Omaisten vaatimuksesta toisen muistopuheen Suurkirkossa piti Rytin luotettu avustaja ja jatkosodan aikaisen Valtion tiedotuslaitoksen apulaisjohtaja L. A. Puntila. Hän ei väistänyt hautajaishetken poliittisesti tulenarkaa draamaa. Tunnelmaa herkisti myös Unkarin kansannousu, joka oli puhjennut veriseksi kriisiksi kolme päivää aikaisemmin.

Alttarilla Rytin arkun vieressä istunut presidentti Kekkonen joutui kuulemaan, kun Puntila lateli kansallisen näkökulman sotasyyllisyystuomioihin: ”Jos on rikos rakastaa isänmaata ja kansaansa enemmän kuin omaa oikeutta elämään, Risto Rytin tuomitseminen on ollut oikein. Jos sitä pidetään hyveenä, on hänen kohdallaan tapahtunut oikeusmurha.”

Puolustusvoimain lippujuhlapäivän paraati järjestettiin kesäkuussa 1952 ensimmäistä kertaa sodan jälkeen Helsingissä, huolimatta kotikommunistien ja Moskovan lehdistön esittämästä arvostelusta. Viranomaiset tunnustelivat varovaisesti Neuvostoliiton suhtautumista paraatiin, eikä vastustusta ilmennyt, kun ”he itsekin niitä pitävät”.

Paraati järjestettiin Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä, joka oli jatkosodan aikana siirretty Mannerheimin syntymäpäiväksi 4. kesäkuuta. Neuvostoliittolaiset tulkitsivat paraatin ajoituksen suomalaisten häijyksi mielenosoitukseksi ja ilmoittivat, että paraatipäivä oli sopimaton. Silti ulkoministeri Sakari Tuomioja ei suositellut presidentille paraatin siirtämistä toisaalle, ei myöskään puolustusministeri Emil Skog. Paasikivi oli samaa mieltä ja velvoitti Kekkosen tulemaan presidentin seurueeseen paraatin vastaanottajien korokkeella.

Neuvostoliiton lähetystön sotilasasiamiehet saivat kutsun paraatikentälle, kuten heidän kollegansa kaikissa lähetystöissä. Tehtaankadulla kutsu kuitenkin torjuttiin, mutta se ei vaikuttanut marssijärjestykseen Suurtorilla. Sotilaallisen valmiuden näyttö ei ollut materiaalisesti erityisen vakuuttava, mutta juuri siksi sen henkinen viesti oli vahva.

Paasikivi ei paraatipuheessaan pyytänyt anteeksi talvi- ja jatkosotia. Suurtorille marssineille joukoille esittämässään tervehdyksessä hän totesi isänmaan puolustuksen kansalaisten ensimmäiseksi velvollisuudeksi, ja muistutti, että ”kansamme on osoittanut olevansa valmis tämän velvollisuuden täyttämään”. Verbin aikamuoto viittasi Neuvostoliittoa vastaan käytyihin talvi- ja jatkosotiin. Myös neuvostoystävyyttä kehittänyt sodanjälkeinen ulkopolitiikka oli mukana puheessa, mutta vasta sotien isänmaallisen arvon korostuksen jälkeen. Presidentti oli ilmeisesti tyytyväinen siitä, että sai tuon sanotuksi, ja liitti puheensa tekstin päiväkirjaansa.

Suomi menetti sodan päättäneissä rauhansopimuksissa 12 prosenttia pinta-alastaan. Kaikki menetetyn Karjalan asukkaat siirtyivät kanta-Suomeen etsimään uutta asuinsijaa ja toimeentuloa. Heitä oli 400 000, joista yli puolet oli toiminut maatalousammateissa.

Maanomistajilta pakkolunastetuille alueille muodostettiin evakoille, rintamamiehille ja sotainvalideille ja -leskille viidessä vuodessa lähes 28 000 pientilaa. Asutusurakka oli taloudelliselta rasitukseltaan suurempi kuin sotakorvaus ja se suoritettiin hämmästyttävän nopeasti. Vuoden 1947 aikana reilusti yli puolet siirtoväestä oli saanut uuden kotitilan ja seuraavan vuoden loppuun mennessä jo 95 prosenttia.

Suomi on loistava poikkeus pakolaiskysymyksen surkeassa historiassa. Koko valtava ongelma pystyttiin ratkaisemaan ilman poliittista mullistusta. Suomi yritti sellaista, mitä oikeastaan missään ei ollut aikaisemmin uskallettu yrittää ja melkein hämmästyi itsekin, että onnistui. Siirtolaisten elämä uusilla tiloillaan syrjäseuduilla tai umpimetsässä ei ollut helppoa, mutta kun vaihtoehtoa ei ollut, piti vain yrittää, ja moni onnistui vähitellen kehittämään tilansa elinkelpoiseksi.

Maataloussiirtoväki oli juurevan vanhoillista joukkoa. Sen siirtyminen kanta-Suomeen vakautti ja rauhoitti sodanjälkeisen kulttuurin kireää ilmapiiriä. Juuriltaan reväisty evakkojen joukko onnistuttiin sijoittamaan aloilleen ja se pääsi juurtumaan maahan eikä radikalisoitunut.

Karjalaisten pakkomuutto vuosisataisilta asuinsijoiltaan antoi heille neuvostovastaisen rokotteen, joka vaikutti pinnan alla pitkään Suomen sisäpolitiikkaan. Sodanjälkeinen nopea ja jyrkkä maareformi esti kommunistien pääsyn eduskunnan valtapuolueeksi ja pelasti Suomen poliittisen järjestelmän.

Välirauhansopimuksessa Suomelle vuonna 1944 asetettujen sotakorvausten viimeinen erä suoritettiin syyskuussa 1952. Korvaukset olivat ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina sitoneet kuusi prosenttia kansantuotteesta, mutta 1950-luvun alkuvuosina osuus oli enää pari prosenttia. Luvut eivät tunnu korkeilta, mutta samaan aikaan sotakorvaussuoritusten kanssa jouduttiin rahoittamaan siirtoväen asutus ja sodan tuhojen jälleenrakennus. Suomen talous oli äärimmäisessä ahdingossa.

Sotakorvausurakasta selviytyminen loi katkeraa tyydytystä siitä, että Suomi täytti kohtuuttomat sitoumuksensa Neuvostoliitolle. Suomi oli ainoa Saksan rinnalla taistellut Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittaja, joka hoiti sotakorvausvelvoitteensa loppuun asti.

Vihamielisen Neuvostoliiton saatavat hoidettiin yhtä tyylikkäästi kuin ystävällisen Yhdysvaltain Suomelle sotien välillä myöntämien luottojen korot ja lyhennykset. Suomi sai lännessä maineen valtiona, joka maksaa velkansa. Se oli harvinainen ilmiö USA:n kansainvälisen rahoituksen historiassa, ja se huomioitiin Washingtonissa.

Suomen Yhdysvalloista saamien luottojen takaisinmaksuista muodostettiin Asla- ja Fulbright-stipendiohjelmat. Ne palauttivat Neuvostoliiton aiheuttamassa henkisessä ahdingossa eläneen maan henkistä ryhtiä avaamalla opiskelijoille näkymän läntiseen elämäntapaan. Se tuotti älyllistä elinvoimaa akateemiselle yhteisölle ja moderneja virikkeitä elinkeinoelämälle.

Kansallisen itsetunnon nousuun vaikuttivat myös sotakorvauksia kevyemmän luokan ilmiöt. Helsingin olympiakisojen saamat kohteliaat kehut loivat pönäkkää ylpeyttä Suomen kansainvälisestä toimintakyvystä. Se oli suuri saavutus Hitlerin rinnalla käydystä sodasta juuri selvinneelle maalle. Helsingin olympialaisia juhlittiin kansallisen elinvoiman näyttönä, vaikka Suomen urheilijoiden menestys kilpakentillä ei yltänyt menneiden loiston päivien tasolle.

Neuvostoliitto osallistui ensimmäistä kertaa olympiakisoihin. Kisaisäntien toiveikkaan tulkinnan mukaan neuvostourheilijoiden tulo Helsinkiin oli ensimmäinen merkki Suomen puolueettomuuden orastuksesta, mutta se on luultavasti liioittelua. Yhtä hyvin perustein voi arvioida Neuvostoliiton osallistuneen Suomen järjestämiin kisoihin, koska sen ajateltiin kuuluvan edelleen suuren Venäjän valtapiiriin. Poliittinen kynnys tulla Suomeen oli matalampi kuin jos olisi jouduttu lähtemään lännen rintamaille.

Voidakseen osallistua kisoihin Neuvostoliitto liittyi Kansainväliseen olympiakomiteaan, ja Paasikivi halusi tulkita sen merkitsevän, ”että Neuvostoliitolla ei ole meihin nähden mitään pahoja aikomuksia”.

Väinö Linnan sotaromaani Tuntematon sotilas ilmestyi joulumarkkinoille 1954. Kirjallisuuskriitikko Toini Havun Helsingin Sanomiin siitä kirjoittama musertava arvostelu laukaisi jatkosodan tulkintaa ja suomalaisen sotilaan identiteettiä koskevan pitkään jatkuneen kiistan ja aloitti ennennäkemättömän kiivaan kirjasodan.

Tuntematon sotilas kosketti syvimpiä kansallisia tuntoja. Se ilmaisi peitetyn syyllisyydentunnon lisäksi myös poliittisista syistä piilossa pidettyä ylpeyttä, ja ennen kaikkea se pilkkasi perinteistä hurraa-isänmaallisuutta. Linnan kuvaamien sotilaiden sarkasmi ihastutti. Heidän kansanomainen viisautensa ja nokkeluutensa mollasi herrojen tärkeilyä. Siitä kumpusi myös kutkuttava jännite, sillä puhe oli neuvostovastaisesta sodasta, jonka vitsailulla höystetty kuvaus oli ulkopoliittisesti vaarallista.

Opiskelija- ja rauhanliikkeet eivät leimanneet Linnan kirjaa sotapropagandaksi. Niille Tuntematon sotilas oli sodanvastainen kirja, ja kaikkea sodan vastaisuutta kuului kunnioittaa. Kirja rinnastui vähitellen Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin suomalaisuuden kuvaajana. Linnan luomat arkiset henkilöhahmot alkoivat ihmisten mielissä kertoa menneisyydestä paremmin kuin arkistolähteet ja historiantutkimus. Kirjan ansiot kansallisen identiteetin ilmauksen kannalta ovat kiistattomat, mutta ei ole varmaa, onko se terästänyt suomalaisten historianymmärrystä.

Samaan aikaan Linnan kirjan kanssa poliittisen historian apulaisprofessori Lauri Hyvämäki julkaisi raportin välittömästi sodan jälkeen paljastuneesta kommunismin aggressiivisuudesta. Hän määritteli koko aikakauden kirjansa nimellä Vaaran vuodet. Se on harvinaislaatuinen tutkijasuoritus. Käytännöllisesti katsoen ilman arkistolähteitä Hyvämäki loi johdonmukaisen kuvan kommunistipuolueen, valvontakomission ja äärivasemmiston hallitseman suojelupoliisin yhteistoiminnasta Neuvostoliiton hyväksi. Sen rinnalle piirtyi sävykäs kuva neuvostovaikutusta vastustaneesta poliittisesta rintamasta, jossa sosiaalidemokraattien asevelisiipi ja kokoomus vähin äänin tukivat toisiaan. Hyvämäen kuvaus on pääpiirteissään edelleen käypää tavaraa.

Vaaran vuosien aikaisen sisäministeri Yrjö Leinon muistelmateos loi poliittisen kriisin, toisin kuin Tuntematon sotilas. Poliittisessa keskustelussa Kommunisti sisäministerinä julistettiin neuvostovastaiseksi provokaatioksi ja kirja oli pakko vetää kirjakauppamyynnistä. Vasta 1990-luvun alussa se julkaistiin virallisesti.

Kommunistipuolueen avaintehtävissä Moskovassa ja Tukholmassa toiminut Arvo Tuominen julkaisi 1950-luvun lopulla kahdessa vuodessa kolmiosaisen muistelmasarjan Sirpin ja vasaran tie, Kremlin kellot sekä Maan alla ja päällä. Se levitti lukijansa eteen lavean freskon Neuvostoliiton ja Suomen kommunistipuolueiden sisäpiirielämästä. Kirjat tyydyttivät röyhkeimmänkin poliittisen tirkistelynhalun ja loivat vaikutelman siitä, kuinka lähellä Suomen sovjetisointi oli sittenkin ollut. Se oli ulkopoliittisesti arveluttavaa, mutta Tuomisen avaamat kauhunäkymät saivat Kekkosen näyttämään pelastavalta sankarilta.

Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Kari Suomalainen väläytteli kuvissaan jo 1950-luvun puolivälissä sarkastisia havaintoja neuvostopropagandan ja poliittisen todellisuuden ristiriidoista. Syvimmin loukkaantunutta diplomaattipalautetta sai hänen klassikkopiirroksensa Volgan lautturit. Siinä Neuvostoliiton satelliittimaiden kansallisuuksia edustaneet rääsyläisorjiksi kuvatut karikatyyrihahmot kiskoivat raskaasti lastattua lotjaa vastavirtaan. Sen kannella Neuvostoliiton kommunistipuolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov ärjyi käskyjään, ja rannalla menoa kummastelivat Britannian pääministeri ja Yhdysvaltain presidentti.

Piirros herätti kiukkua Kremlissä myös siksi, että sen ensiesitys oli kansainvälisessä pilapiirrosnäyttelyssä ja se julkaistiin lähes kaikissa anglosaksisen maailman valiolehdissä. Se takasi tekijälleen alan kansainvälisen kuuluisuuden. Karin pilapiirroksen herkistämä tilanne oli vakava myös siksi, että sen voittokulun alkaessa elettiin yöpakkassyksyn kylmintä aikaa, jolloin ilmapiiriä rasitti myös kädenvääntö Leinon muistelmista.

Suomen Pankin johtokuntaan siirtynyt maalaisliiton nouseva tähti Ahti Karjalainen kävi moittimassa Helsingin Sanomien päätoimittaja Teo Mertasta Karin piirroksista poikkeuksellisen jyrkin sanakääntein. Lehden kustantaja Eljas Erkko suojeli piirtäjää. Talon sisällä levisi yhtiön omistajan viesti, että ”sen pojan piirroksiin ei kajota”. Kekkonen ei suoranaisesti puuttunut asiaan, mutta pilapiirtäjän välit presidenttiin olivat poikki 1970-luvun lopulle asti.

Heinäkuun lopulla 1950 Paasikivi puhui pääministeri Kekkosen ja ulkoministeri Åke Gartzin kanssa kenraali Erik Heinrichsin kirjoittamasta puolustuspoliittisesta muistiosta. Sen uhkakuvassa vaarallisimmilta näyttivät yhdysvaltalaisten pommikoneiden lentoreitit Suomen yli neuvostokohteisiin.

Kenraali oletti länsivaltojen tehostavan Neuvostoliiton sivustauhkaa yrittämällä maihinnousua Lounais-Suomeen. Heinrichs ei kuitenkaan suositellut yya-sopimuksen mukaista turvautumista Neuvostoliiton apuun, vaan esitti Suomen ilmatorjunnan ja liikkuvan rannikkopuolustuksen tehostamista.

Ministerit päättivät Paasikiven johdolla selvittää ilmatorjunnan toimintavalmiuden sekä maavoimien aseistuksen ja tutkavalvonnan tilanteen. Rannikkopuolustuksen tehostamista ei uskallettu yrittää. Arkailu johtui luultavasti haluttomuudesta osoittaa lännelle, että Suomi oli joutumassa rintamalinjan väärälle puolelle.

Paasikivi perusteli Suomen puolustautumisvelvoitetta maan suvereniteetilla ja Pariisin rauhansopimuksella. Hän ei halunnut johtaa puolustusvelvollisuutta yya-sopimuksesta. Suomi puolustautuisi kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Mitä paremmin Suomi pystyi täyttämään sopimusvelvollisuutensa, sitä suurempi oli mahdollisuus pitää asiat omissa käsissä. Presidentti korosti, että armeijan oli pystyttävä selviytymään tästä tehtävästä tehokkaasti, mutta sen varustaminen ei saisi herättää paniikkia ja hälyä.

Vuoden 1950 jälkeen Paasikivi ei pitkään aikaan kirjannut muistilehtiöihinsä puolustuspohdintoja. Syksyllä 1954, kun Korean sodan aiheuttama jännitys alkoi laantua, niitä alkoi taas tulla. Hän kirjoitti, että kaikesta huolimatta oli otettava huomioon sodan mahdollisuus, vaikka hän arvioikin sen välittömän vaaran pieneksi: ”ei minun aikanani.” Armeijaa ei saanut päästää rappeutumaan.

Puolustussuunnittelun todennäköisin uhkakuva oli Neuvostoliiton hyökkäys, jonka tavoitteena oli Suomen miehitys. Siitä käytettiin kiertoilmausta massiivinen maahyökkäys, ja sen yhteydessä viitattiin talvi- ja jatkosotaan, joten oletetusta hyökkääjästä ei ollut epäselvyyttä. Kesäkuussa 1954 Paasikivi piti myös lännestä tulevaan hyökkäysuhkaan perustuvaa yya-konsultaatiota mahdollisena. Puolustuksen tehostaminen vähensi hänen mukaansa konsultaation uhkaa.

Tammikuun puolivälissä 1955 Paasikivi kehitteli ajatuksiaan yksityisesti Kekkosen kanssa. Jos venäläiset eivät noudattaisi sopimuksia ja käyttäisivät asevoimaa, ”meidän täytyy toimia toisin kuin tšekit, puolalaiset ym, ja sen täytyy olla venäläisille selvä”. Puhuessaan puolustautumisesta Neuvostoliittoa vastaan hän ulotti sen koskemaan myös ideologista puolustautumista. Jos venäläiset ”vaativat kaikkia tulemaan samaan uskoon, sitä emme hyväksy”.

Pari viikkoa ennen kuolemaansa Paasikivi keskusteli Salus-sairaalassa presidenttiuransa juuri aloittaneen Kekkosen kanssa. Tuntuu kuin hänen sairasvuoteensa ääressä olisi häivähtänyt Niccolo Machiavellin hahmo. Paasikivi evästi seuraajaansa: ”Meidän on hoidettava politiikkaamme niin, että Wenäjän sisäinen heikentyminen meitä hyödyttää, mutta sen sisäinen vahvistuminen ei meitä vahingoita.”

Suomen sodanjälkeistä puolustusratkaisua hartaasti pohtinut Puolustusrevisio esitti mietinnössään 1949 massiivisen maahyökkäyksen torjumista. Koko tämän puolustusopin voimassaoloajan sen rinnalla oli myös yya-sopimus, jonka paperille kirjoitettuun rakenteeseen ei mahtunut sellaista ajatusta, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen, ja vielä vähemmän sitä, että Suomi voisi vastustaa asein yya-sopimuksen neuvostoliittolaisia tulkintoja.

Silti on ammatillisesti luonnollista, että Suomen sotilasjohto oli miettinyt valmiiksi puolustussuunnitelmat myös sellaisten Paasikiven hahmottamien tilanteiden varalle, joissa hyökkääjä olisi yya-sopimuskumppani. Tähän viittaavia dokumentteja ei pitkään aikaan löydetty arkistoista, joissa niiden arvioitiin olevan. Sellainen suunnitelma löytyi vasta kesäkuussa 2001 amiraali Juhani Kaskealan otettua vastaan Puolustusvoimien komentajan tehtävän. Hänen työhuoneensa kassakaappiin oli jätetty vain yksi dokumenttisarja: puolustussuunnitelma idästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Se tuli julkisuuteen vasta vuoden 2018 lopussa julkistetussa Puolustusvoimien satavuotisjuhlakirjassa.

Siinä julkaistu artikkeli osoitti, että ensimmäinen operatiivinen puolustuskäsky idästä tulevaa hyökkäystä vastaan on hyväksytty 1952, kaksi vuotta sen jälkeen kun Paasikivi oli pitänyt ministereille ensimmäiset puolustuspoliittiset puhuttelunsa – ja neljä vuotta yya-sopimuksen hyväksymisen jälkeen.

Suunnitelma varautui torjumaan hyökkäystä idästä ja Suomenlahden suunnasta. Puolustus oli porrastettu kolmeen vyöhykkeeseen, ja sen yleistavoitteena oli varmistaa ainakin Suomen valtioalueen eteläiset ja läntiset osat. Puolustusvaihtoehtojen valmistelua päivitettiin jatkuvasti. Sen viimeisissä versioissa varauduttiin myös hallinnon ja puolustuksen johtokeskusten kaappausyritykseen ylläköllä, jollainen pian tämän suunnitelman hyväksymisen jälkeen nähtiinkin Tšekkoslovakiassa elokuussa 1968.

Tämän puolustusrakenteen eri versiot ovat ohjanneet Suomen turvallisuusajattelua seitsemän vuosikymmenen ajan. Sitä olivat maavoimien kaikkien aselajien dramaattinen uudistus sekä ilma- ja rannikkopuolustuksen modernisointi läntisen asetekniikan huipputasolle. Tämä suuri linja kantoi Suomen Paasikiven ajasta Nato-jäsenyyteen. 

Jukka tarkka on valtiotieteiden tohtori.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 4/2024. Kanavan voit tilata täältä.