Purkaminen on yhä liian helppoa

Suomessa on tuhansittain rakennuksia väärissä paikoissa tai vääränlaisia rakennuksia oikeissa paikoissa. Liian usein näiden kiinteistöjen kohtalona on hätäisesti toteutettu purkaminen.

Rakennettu Suomi 2025 -selvityksemme mukaan lähes joka kolmas korjausikäinen, 1949–1999 valmistunut rakennus sijaitsee elinvoimaltaan heikentyneessä kunnassa. Työn ja asukkaiden pakeneminen vanhoilta teollisuuspaikkakunnilta tyhjentää asuintaloja, tehtaita, toimistoja ja virastoja.

Kasvavissa kaupungeissa rakennuksia uhkaa saman ilmiön kääntöpuoli. Kun maan hinta nousee, aikakauden kiinteistöt sor­tuvat tehokkuusvaatimuksiin. Lisää neliöi­tä saadaan helpoiten purkamalla vanhaa alta.

Jutussa ”Teknisen käyttöikänsä päässä” tuotiin hyvin esiin purkubuumin ongelmia (SK 15/2025). Yhä nuorempia rakennuksia päätyy purettavaksi, vaikka korjaaminen tulisi uutta halvemmaksi ja vähäpäästöisemmäksi. Energiansäästö ei ehdi kompensoida rakentamisesta aiheutuvia päästöjä uudisrakennuksen elinaikana.

Rakennusmateriaaleista aiheutuvat päästöt unohtuvat helposti, ja muiden luontovaikutusten, kuten luontokadon, laskenta on vasta alkutekijöissään. Esimerkiksi kun Jyväskylän yliopisto laski suomalaisen kuluttajan luontojäljen, asumisen osalta mukaan saatiin vain lämmitysenergia ja käyttösähkö.

Kiivaan lähiörakentamisen aikana ajateltiin, että rakennuksen käyttöiäksi riittää 50 vuotta. Nyt pitäisi päättää, mitä tehdään 1970–1990-lukujen 660 000 pystyssä olevalle rakennukselle. Korjaamisessa, uudistamisessa ja osien hyödyntämisessä on paljon ongelmia, mutta rakennusmassaan käytetyt luonnonvarat ovat liian arvokkaita päätymään pelkäksi täytemaaksi.

Selvityksemme päätekijä Terhi Tikkanen-Lindström on esittänyt avuksi eräänlaista rakennusosapankkia. Kokeiluhank­keissa osia on toimitettu uudis- tai kun-­ ­­nos­tus­kohteisiin suoraan purettavista ra-­ ­­­ken­nuk­sista. ”Elinluovutusmalli” hidastaa suun­nittelua, lisää työtä ja nostaa hintaa.

Rakennusosien uudelleenkäyttö on materiaalikierrätystä vaikuttavampaa, mutta se kaipaa markkinoita ja käytäntöjen vakiintumista. Kun uusia yrityksiä syntyy, myös perinteinen teollisuus voi kiinnostua vanhojen elementtien kaupallistamisesta.

Kysyntää ja tarjontaa puuttuu, sillä luonnon kuluttaminen on liian halpaa. Uusi maksaa vähemmän kuin käsityötä vaativa kierrätysosa.

Vaikka alalta löytyy paljon hyvää tahtoa, ilman pakkoa asiat eivät muutu. Uusi rakentamislaki jopa helpottaa purkamista. Uudisrakennuksilta tosin vaaditaan entistä parempaa kierrätettävyyttä ja ensi vuonna myös tietyissä hiilirajoissa pysymistä.

Hiilikiintiöt ovat väljyydessään vasta hyvä alku ja vaativat kiristyksiä ennen kuin niillä on muutakin kuin symbolista vaikutusta. Koska vanhan suosimisesta puuttuu kannustimia, vastuu jää omistajille ja rakennuttajille.

Purkukartoituksia aikaistamalla saataisiin lisää käyttökelpoisia osia talteen. Vielä parempi olisi, jos yksittäisten kohteiden pakkoratkaisuista päästäisiin suunnittelemaan laajempien kiinteistökokonaisuuksien tulevaisuutta ennen kuin ne vanhenevat käsiin. Kiertotalous tarjoaa rakennusalalle lopulta enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Pieni hinta on se, että joudumme ehkä tarkistamaan kauneusihanteitamme, kun osien saatavuus ja sopivuus nousevat perinteistä materiaaliharmoniaa tärkeämmiksi kriteereiksi. 

Kirjoittajista Luoma-aho on ympäristön ja kestävän liiketoiminnan johtaja ja Ahola korjausrakentamisen yksikönpäällikkö WSP Finlandissa.