Kauhujen kettu takapihoillanne

Suomessa käydään jälleen vilkasta keskustelua susien metsästyksestä. Viime talven kiintiömetsästyksessä tapettiin 81 sutta, nyt Suomen riistakeskus on esittänyt 109 suden kiintiötä. Tähän sisältyy jopa Kuhmon erämaassa asuva Kivikiekin lauma, joka on tuttu isolle määrälle luontokuvaajia. Alueella on paljon luontokuvaukseen erikoistuneita yrityksiä piilokojuineen.

Luontomatkailun elinvoima ei ole riistakeskukselle suojelun arvoista eikä erämaakaan siis paikka, jossa suurpedot saisivat elää, vaikka sinne niiden aina toivotaan asutusten liepeiltä siirtyvän.

Metsästäjäliitto perustelee suden kiintiömetsästystä sillä, että kannan koko saadaan ”yhteiskunnallisesti siedettävälle tasolle”. Suomen riistakeskus taas puhuu ”sosioekonomisista haitoista”, jotka edellyttävät susien määrän pitämistä hyvin pienenä. Sellainenhan muutaman sadan eläimen kanta tämän kokoisessa maassa väistämättä on. ”Sosiaalisella hyväksyttävyydellä” on perusteltu vuosien varrella myös halua tappaa ilveksiä.

Mitä tarkoittaa se, että jokin eläin ”hyväksytään so­siaalisesti” tai että kannan koko on ”yhteiskunnallisesti siedettävällä tasolla”? Riippuu siitä, keneltä kysytään. Minun hyväksymäni susikannan koko Suomessa olisi pikemminkin neli- kuin kolmenumeroinen. Ihme kyllä, kukaan ei ole tullut kysymään.

Suomen luonto tarvitsee suurpetonsa, jotta se voisi olla elinvoimainen ja valmiina kohtamaan vieraslajit, ilmastokriisin ja sään ääri-ilmiöt. Maailmanlaajuinen susikanta ei ehkä hetkahda siitä, onko juuri Suomessa susia, mutta suomalainen ekosysteemi ei muualla olevista susista hyödy. Suurpedot ovat osa luonnon riippuvuusverkostoja.

Jos suurpedoista haluttaisiin ihan oikeasti tehdä hyväksyttyjä, ne pidettäisiin osana ihmisten arkista kokemusmaailmaa. Mitä pienemmäksi Suomen susikanta puristetaan, sitä harvempi tulee sutta kuitenkaan koskaan näkemään. Mitä vähemmän omassa elinpiirissä on merkkejä ilveksestä, sitä vaarallisemmalta sen äkillinen ilmaantuminen tuntuu.

Jo nyt on nähtävillä, kuinka vieraaksi ihmiset alkavat luonnon kokea. Lähialueeni Facebook-ryhmässä joku julkaisi juuri varoituksen siitä, että asuinalueella liikkuu kettu. Pikkukoirat eivät hänen mielestään olleet siksi turvassa edes aidatuilla pihoilla. Toisessa kettuja koskevassa keskustelussa arveltiin, että ketuille riittää syötävää alueen metsäkauriissa.

Kerron nyt teille: ketut eivät saalista kauriita, koiria eivätkä kissoja. Ne ovat erikoistuneet jyrsijöihin. Joskus voi ruokalistalle osua rusakkokin, joskin täysikasvuista ketun voi olla hankala saada kiinni.

Kun ihmisten arkisesta luontoympäristöstä viedään pedot, ne alkavat muuttua myyttisiksi hirviöiksi. Näin on käynyt jo sudelle ja käymässä kohta ilvekselle.

Ilves ei kerta kaikkiaan ole ihmiselle vaarallinen – sen sijaan se on hämmästyttävän taitava välttämään ihmistä – mutta niin siitäkin on viime aikoina näkynyt lehtijuttuja, joissa sen vaarallisuutta pohditaan jopa klassisesta ”koulumatkan turvallisuuden” näkökulmasta.

Epärealistiset pelot saavat valtaa, kun petoja ei enää nähdä normaalina osana luontoa. Sellaisessa kauhujen maisemassa mikä tahansa petoeläin alkaa vaikuttaa huolestuttavalta.

Milloin ensimmäiset alkavat vaatia koulukyytejä lapsilleen, koska koulumatkan varrella on nähty kettu?