Median Venäjä-suhdetta olisi syytä tutkia

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Helmikuun 24. päivä 2022 oli vedenjakaja suomalaisten suhtautumisessa Natoon – ja Venäjään. Ukrainan sodan alusta tähän päivään on mediassa puitu eturivin poliitikkojemme takavuosina ja -kuukausina esittämiä käsityksiä Suomen ja Venäjän suhteista ja naapurimaamme tilanteesta laajemmin. Ei lienee liioiteltua väittää, että julkinen keskustelu Venäjästä on viimeisen vajaan puolen vuoden ajan ollut kriittisempää kuin kertaakaan sitten Moskovan välirauhan solmimisen syyskuussa 1944.

Neljännen valtiomahdin eli median oma suhde Venäjään on sen sijaan jäänyt varsin vähälle huomiolle. Koska median­ rooli julkisen keskustelun luojana ja säätelijänä on olennaisen tärkeä kansalaisyhteiskunnalle, olisi syytä selvittää sitä, mitä ja miten media on raportoinut Venäjästä ja miten Suomen ja Venäjän suhteita on kuvattu Neuvostoliiton hajoamisesta tähän päivään.

Erityisen kiinnostava kysymys on, jatkoiko suomalainen media erityisesti 1970-luvun aikana sisäistetyllä suomettumisen ja siitä seuranneen itsesensuurin tiellä.

Kylmän sodan ajan suomettunutta lehdistöä kuvasivat 1990-luvun puolivälissä journalistiikan apulaisprofessori Esko ­Salminen kirjassaan Vaikeneva valtiomahti ja tutkijat Lauri Haataja ja Jyrki Pietilä sekä toimittaja Tuomo Pietiläinen Demokraattinen journalisti -teoksessaan. Viitteitä me- dian suomettumisen ja jopa aktiivisen ”suomettamisen” jatkuvuudesta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen antaa puolestaan toimittaja Martti Valkosen vuonna 1998 kirjoittama teos Suomettaminen jatkuu yhä.

Moskovassa Uuden Suomen ja Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajana niin Neuvostoliiton kuin Venäjänkin aikana toimineen ­Valkosen pääväite on, että keskeisiä itsesensuurin harjoittajia 1990-luvun mediakentässä olivat Yleisradio ja ennen kaikkea Valkosen työnantaja Helsingin Sanomat.

Kirjassaan Valkonen väittää hätkähdyttävästi, että Suomen ehdoton valtalehti Helsingin Sanomat vältti kriittistä journalismia Venäjästä ja sen politiikasta, mikä puolestaan heikensi niin poliitikkojen kuin kansalaistenkin kykyä seurata ja ymmärtää Venäjän kehitystä 1990-luvulla.

Median ja kansalaisten Venäjä-kuvaa tarkastellaan myös Lotta Lounasmeren toimittamassa Näin naapurissa -teoksessa, joka ilmestyi vuonna 2011. Nyt olisi kuitenkin tarvetta kokonaiskuvalle suomalaisen median suhteesta Venäjään 1990-luvun alusta tähän päivään.

Miten Venäjästä on kirjoitet­tu, mitä on kerrottu ja mitä on jätetty kertomatta? Jatkuiko median mahdollinen itsesensuuri 2000-luvulle asti? Miten median digitalisoituminen ja sen myötä kansalaisille avautunut pääsy kansain­väliseen uutisointiin on vaikuttanut Venäjä-kuvaamme? Mikä merkitys on ollut sosiaalisella medialla?

Näihin kysymyksiin olisi tärkeää etsiä vastauksia erityisesti media- ja historiantutkimuksen avulla.

Tavoitteena ei tule olla tarkoitushakuinen todisteiden etsiminen sen enempää median suomettumisesta kuin ”lännettymisestäkään” vaan kiihkoton ja huolellinen analyysi median suhteesta Venäjään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä vuosikymmeninä.

Myös historioitsijoiden, sosiologien ja muiden Neuvostoliiton jälkeisestä Venäjästä kirjoittaneiden tutkijoiden väitteitä ja tulkintoja olisi kiinnostavaa tutkia: ei syyllisten etsimiseksi, vaan siksi, että saisimme tietoa ja ymmärrystä Venäjä-kuvamme muodostumisesta ja muodostajista. 

Kirjoittaja on tieteiden ja aatteiden historian professori Oulun yliopistossa.