Voisiko vain puhua mustista?
Yhdysvalloissa vähemmistöistä käydyssä keskustelussa termien pienilläkin vivahteilla on merkitystä. Termistö taipuu hankalasti suomeksi.
Yhdysvaltain mustien oikeuksia käsittelevä keskustelu on paljastanut menneisyyden taakan, joka liittyy vähemmistöistä käytettyihin käsitteisiin ja nimikkeisiin.
Sanojen arvotus vaihtelee eri aikakausina: 1960-luvulla käytetyt termit eivät usein sovi 2020-luvun henkeen. Joskus termistö koetaan vanhentuneeksi, ja usein eilisen sovelias ilmaisu onkin huomisen herjaus.
Kokonaan uuden ulottuvuuden asialle tuo se, miten monimutkaisesti latautunut termiviidakko kääntyy suomeksi.
Yhdysvaltain tutkijana olen koko urani joutunut puntaroimaan, mitä sanoja voi käyttää suomenkielisessä tieteellisessä kirjoittamisessa ja julkisessa keskustelussa. Palatessani vastavalmistuneena tohtorina vuonna 2004 USA:sta Suomeen täkäläinen kulttuurintutkija opasti minua, että Suomessa ei ole sopivaa puhun ”rodun” käsitteestä vaan pitää käyttää ilmaisua ”etnisyys”.
Ongelma oli ilmeinen, koska yhdysvaltalaisessa tohtorikoulutuksessani ”rodun” käsitettä ei tullut piilottaa ”etnisyyden” alle.
Etnisyysteoria syntyi 1920-luvun Yhdysvalloissa haastamaan tieteellisen rasismin väittämiä.
1800-luvun lopulla vallitsevat pseudotieteelliset ”rotuopit” perustuivat biologisten ominaisuuksien mittaamiseen ja eri ihmisryhmien jaotteluun enemmän tai vähemmän kehittyneisiin ”tyyppeihin”. Etnisyystutkijat sen sijaan korostivat ryhmien kulttuurisia ominaisuuksia ja ryhmäeroja.
Etnisyysteoria nojasi valkoisten eurooppalaisten siirtolaisten kokemuksiin painottaen kulttuurista assimilaatiota eli ”sulautumista” valtaväestöön. Yhteiskunnallisessa keskustelussa alettiin puhua ”tavutetuista” (hyphenated) identiteeteistä (esimerkkeinä Irish-American, Italian-American ja Finnish-American), jossa irlantilaisten, italialaisten tai suomalaisten nähtiin sulautuvan ajan saatossa valkoiseen valtavirtaan.
Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen voimistuessa 1960-luvulla mustat, meksikolais- ja aasialaistaustaiset sekä alkuperäiskansat nostivat tietoisesti ”rodun” käsitteen yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Rodullisuutta ei kuitenkaan hahmotettu biologiseen luokitteluun perustuvana sosiaalidarwinistisena ominaisuutena vaan sen mukaan, minkälaisia merkityksiä ihonvärille annetaan yhteiskunnallisissa valtasuhteissa, arjen kokemuksissa ja kulttuurissa.
Ihonvärin keskeisyyttä korostavat ryhmät politisoivat rodullisen identiteetin käsitteen. Kansalaisoikeusliikkeet myös kyseenalaistivat ihonväriin ja fyysisiin ominaisuuksiin perustuvia kauneusihanteita. ”Afro” oli kulttuurisen ylpeyden aihe ja siksi mustiin alettiin viitata ”afroamerikkalaisina”.
James Brown lauloi olevansa musta ja ylpeä (I’m Black and I’m Proud) ja Muhammad Ali heristi pilke silmäkulmassa nyrkkiään: ”Enkös ole nätti?” (Ain’t I pretty?)
Keskustelu sai uuden käänteen 1990-luvulla, kun huomattiin ”rodun” korostamisen aiheuttaneen sen, että mustien tai latinojen etnisyys usein sivuutettiin. Toki hekin tulevat eri taustoista. Tästä syystä alettiin puhua etnorodullisista identiteeteistä. Assimilaatioon perustuvan sulautumisen sijaan etnorodullisuuden käsite painotti sekä ihonvärin että maantieteellisen alkuperän merkityksiä.
Vuosituhannen taitteessa yhdysvaltalaisessa tieteellisessä keskustelussa ei enää puhuttukaan tavutetuista identiteeteistä, vaan lähtökohtana oli yksilöiden oikeus useisiin, samanaikaisiin ihonväriin, kulttuuriseen taustaan tai alkuperään nojaaviin identiteetteihin (African American, Mexican American tai Asian American).
Assimilaatioksi tulkittuun pieneen tavuviivaan –tai sen poistumiseen – latautui suuri merkitys, vaikka meiltä aiheeseen liittyvä keskustelu taisi mennä ohi.
”Afroamerikkalainen” on termi, joka yhdistyy Yhdysvalloissa 50 vuoden takaiseen kansalaisoikeusliikkeeseen.
Keskustelua voisi kuitenkin käydä suomalaisen median suosimasta ”afroamerikkalainen” -termistä, joka USA:ssa yhdistetään nimenomaan 50 vuoden takaiseen kansalaisoikeusliikkeeseen.
Voisiko ajatella, että omaksuisimme nykyisin käytetyn ”African American” -nimikkeen esimerkiksi muodossa ”afrikkalaisamerikkalainen”? Vai voisiko yksinkertaisesti puhua ”mustista”?
Ainakin meidän tulisi tiedostaa, miksi sanoilla – ja jopa tavuviivalla – on väliä.
Kirjoittaja on Pohjois-Amerikan tutkimuksen professori Turun yliopiston John Morton -keskuksessa.