Pressitön klubi - laimeaa mediakritiikkiä
Jos ohjelman nimi on A-Studio, Ajankohtainen kakkonen, A2 Teemailta tai muuta vastaavaa, odotan kiinnostavia näkökulmia politiikkaan ja talouteen. Usein niitä saankin. Jos ohjelman nimi on Pressiklubi, odotan lähetystä, jossa harrastetaan mediakritiikkiä. Usein en sitä saa.
Pressiklubin pari viimeistä jaksoa ovat olleet varsinaisia rimanalituksia. Vappulähetyksessä höpötettiin ”ajankohtaisesti” iänikuisesta vasemmiston kriisistä, Forssan kokouksesta, marssimisesta ja ties mistä haukotuttavasta. Median roolia hädin tuskin sivuttiin koko lähetyksessä.
Viikko sitten perjantaina aiheena oli Guggenheim. Jotain mediakriittistä siitäkin olisi voinut saada irti, esimerkiksi hankkeen virallinen pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat olisi voinut lähettää studioon edustajansa perustelemaan lehden kouhotusta.
Sen sijaan katsojille näytettiin raivosta kihisevän Matti Apusen päälle huutelua ja kahden muun keskustelijan laimeaa komppausta. Siis siitä, miksi Guggenheim olisi ollut kannatettava hanke. Ehkä olisikin, mutta mitä tekemistä sillä on mediakritiikin kanssa?
Pressiklubin vakikommentaattoreista ainoa, joka takuuvarmasti pitää fokuksen kohdallaan on Kaarina Hazard. On aihe mikä hyvänsä, hän yrittää palauttaa keskustelun itse asiaan eli siihen miten media näyttää, kirjoittaa, arvottaa, nostaa ja laskee.
Reipas asenne sikälikin, että Hazardin kuuluisin oma mediakriittinen kolumni, Tony Halmetta käsitellyt Ludvig Borga (Iltalehti 13.1.2010) ymmärrettiin aikoinaan kategorisesti pieleen. Se toi tekijälleen Julkisen sanan neuvoston langettavan päätöksen ”moniselitteisen halventavien viittaustensa takia”.
Mediaa siis pitäisi arvioida, mutta fokus lipsahtaa jonnekin muualle. Myönnän: sorrun itsekin samaan.
Liian monta kertaa olen tällä palstalla kirjoittanut kreisistä Paavo Väyrysestä, kun oikeasti olisi pitänyt analysoida sitä, miksi me toimittajat huudamme kuorossa ”kreisi Väyrynen, kreisi Väyrynen”.
Jos mediakritiikille tarkoitetut ohjelmat laimenevat yleiskeskusteluksi vähän kaikesta, ainoa julkinen areena tiedotusvälineiden toiminnan arviointiin on internet. Siellä taas mikään salaliittoteoria ei ole liian hullu saadakseen kannatusta.
Kuten se, että Yle teettää puoluekannatusgallupinsa Ison Pajan kellariin piilotetuilla tontuilla, ja tuloksissa vähätellään aina perussuomalaisten menestystä.