Presidentti on poliitikko, mutta kenelle annetaan valta?
Keskustelu presidentin vallasta on ollut kummallisen aggressiivista ja henkilöihin menevää. On sekoitettu voimassa olevan perustuslain toteuttaminen ja siihen mahdollisesti tehtävät muutokset.
Tai ei se niin kummallista olekaan: kun selailee eduskuntapuheita 1980-luvulta alkaen, toteaa, että puolueiden ja edustajien kannat ovat poukkoilleet melkoisesti. Periaatteita on myyty taktiikan alttarille.
Presidentin vaalitavan muutos suoraksi vaaliksi toisaalta edisti presidentin vallan vähentämistä, toisaalta vaikeutti sitä. Koko ajan on liikuttu länsieurooppalaisen parlamentarismin suuntaan, mutta ”Kekkosta halajavia” on edelleen melkoisesti.
Kun Suomi liittyi EU:hun 1995, perustuslakeja muutettiin. Jo silloin eduskunta päätti, että valtioneuvoston valtaan kuuluu EU:ssa tapahtuva ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä huippukokousedustuksesta päättäminen. Presidentti Martti Ahtisaari liitti lakien vahvistamiseen lausumansa, jossa hän totesi, että eduskunnan perustelut eivät ole päteviä, ” jos tasavallan presidentti ei sellaista tulkintaa hyväksy”. Olen nimittänyt kyseistä lausumaa ”vallankaappaukseksi”.
Myöskään presidentti Ahtisaaren ja pääministeri Paavo Lipposen (sd) toukokuussa 1995 tekemä huippukokoussopimus ei noudattanut eduskunnan tahtoa.
Vuoden 1994 eduskuntakeskustelussa demarit olivat jakaantuneet ”kuningasmielisiin” (muun muassa Antti Kalliomäki ja Jukka Gustafsson) ja ”tasavaltalaisiin” (muun muassa Erkki Tuomioja ja Arja Alho). Edelliset kumarsivat ”omaa presidenttiä”.
Vasemmistoliiton edustajat olivat ”tasavaltalaisia”. Sittemmin osa jälkimmäisistäkin on siirtynyt ”kuningasmielisiin” (muun muassa Esko-Juhani Tennilä). Siitä lähtien ”lautaskeskustelua” on käyty eikä eduskunnan tahtoa ole noudatettu, vaikka se on toistettu muun muassa uuden perustuslain yhteydessä. Keskustelu on ollut usein vain henkilöpainotteista eikä instituutioiden valtaa koskevaa.
Kun presidentti Mauno Koivistolta aikanaan kysyttiin, kuka edustaa maatamme niin sanotuissa huippukokouksissa, hän vastasi: ”Minusta asia on ihan selvä, pääministeri.”
Valtioneuvosto ilmoitti viime vuoden lopussa, että se ryhtyy vihdoin noudattamaan 1994 hyväksyttyä perustuslakia huippukokousten suhteen perustellen kantaansa Lissabonin sopimuksen voimaan astumisella. Tästä syntyi mekkala – onhan se kauheata, että lakia ruvetaan noudattamaan!
Julkisuuteen ei ole selvitetty, mitkä ovat olleet asioita, joiden perusteella presidentit Ahtisaari ja Tarja Halonen ovat osallistuneet edellä mainittuihin kokouksiin. Presidenttien osallistuminen huippukokouksiin on ollut osoitus, ettei yhteistoiminta valtioneuvoston ja presidentin välillä ole sujunut kitkatta.
Nykyinen kaksoisjohtajuus ei toimi. On myös muistettava, että mitä laajempaa presidentin vallankäyttö on, sitä enemmän asioita hoidetaan kabineteissa, julkisuudelta piilossa. Presidentti on poliitikko. Hän ei ole politiikan ylä- tai ulkopuolella, vaan sen ytimessä.
Nyky-yhteiskunnassa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ei voi selkeästi erottaa muusta politiikasta. Lähes kaikkiin toimintoihin liittyy kansainvälisiä ulottuvuuksia ja sopimuksia sekä turvallisuusriskejä. Keinotekoisesta ja jatkuvia reviiririitoja aiheuttavasta kaksoisjohtajuudesta tulee luopua.
Selkeintä olisi, että eduskunnan puhemiehestä muodostettaisiin valtion ”päämies”. Silloin hänet tulisi vapauttaa puhemiehen arkirutiineista, mutta sehän olisi vain järjestelykysymys. Puhemieshän on nykyprotokollassamme toisena arvojärjestyksessä.
Joudumme kuitenkin vielä äänestämään vuonna 2012 presidentistä. Nyt nähtävissä olevat poliitikkoehdokkaat näyttävät vaativan vahvaa valtaa itselleen. Ja eduskunta näyttää menettäneen parlamentaarisen otteensa. Ehdokkaiksi tulisi saada päivänpolitiikan ulkopuolisia ja henkilöitä, joilla on humanistinen näkemys ja jotka sallisivat siirtymisen normaaliparlamentarismiin.
Teksti Esko Helle
Kirjoittaja on valtiopäiväneuvos, joka toimi Skdl:n ja vasemmistoliiton kansanedustajana vuosina 1983-2003.