Pitäisikö itäraja linnoittaa?

Kiinnitin kesällä isoisäni Veikon albumissa huomiota ryhmäkuvaan, jossa hän ja joukko Äystönkylän miehiä poseerasi vakavina.

Kuva oli otettu kesällä 1939 Kannaksen vapaaehtoisten linnoitustöiden aikaan. Veikko oli yksi kymmenistätuhansista suomalaisista, jotka uhkaavan maailmantilanteen myötä halusivat toimia itärajan turvaamiseksi. Heidän vaistonsa osui oikeaan.

Mielikuvatasolla linnoittaminen eli omia sotilaita ja kalustoa suojaavien rakenteiden sekä vastustajaa haittaavien esteiden rakentaminen on lähinnä historiaa. Paikallaan pysyvät juoksuhaudat ja korsut kuuluvat maailmansotien kuvastoon. Nykysodan piti olla liikkuvaa ja teknologista. Pysyvät rakenteet olisivat helppo maali ja ne voitaisiin myös kiertää.

Tosiasiassa linnoittamisen merkitys ei missään vaiheessa kadonnut, vaikka se kylmän sodan jälkeisessä maailmassa painuikin taka-alalle. Linnoittamiseen varauduttiin myös Suomessa, vaikka siihen ryhtyminen näytti hyvin kaukaiselta.

Nyt Ukrainan sotakokemukset ovat nostaneet linnoittamisen uudelleen tärkeäksi.

Yksi havainnoista on nimittäin se, että hyvin linnoittautunutta vastustajaa on äärimmäisen vaikeaa häätää asemistaan. Tähän tarvitaan selvää ylivoimaa ja melkoista kykyä sietää omia tappioita. Ei se siltikään välttämättä onnistu eikä ainakaan nopeasti.

Ukrainan puolustussota on yleisemminkin osoittanut, että sodankäynnissä uusi ei korvaa vanhaa, vaan ne elävät rinnakkain. Yhä sankempina parvina lentävät droonit ja satelliittitiedustelu ovat muuttaneet taistelukentän todellisuutta, mutta perinteiset ”tyhmät” tykinammukset ja panssarivaunut ovat edelleen keskeisessä roolissa. Niin on myös linnoittamisen laita.

Jos linnoittaminen kerran toimii ja tuottaa puolustajalle merkittävän edun, olisiko Suomen itärajalla keskeisimmät kohteet linnoitettava etenemissuunnat huomioiden.

Ukrainan kokemusten valossa kysymys tuntuu luonnolliselta. Ja esimerkkejä linnoittamisesta Suomesta todella löytyy. Kannaksen vapaaehtoistöiden ohella erityisesti Salpalinjan rakentaminen oli hurja saavutus sen aikaisilla välineillä. Hengenhädässä Suomi teki ihmeitä.

Poliittisesti linnoittaminen viestisi nyt uhantunteen kasvaneen, ja tätä olisi vaikea kieltää. Se koettaisiin kenties vieraaksi ja masentavaksikin asiaksi, sillä onhan viime vuosikymmeninä käytetty valtavasti resursseja nimenomaan itärajan ylittämisen helpottamiseksi.

Linnoittaminen herättäisi myös kysymyksen, eikö Nato-jäsenyys nosta riittävästi hyökkääjän kynnystä. 

Linnoittamisen ongelmana on sitä paitsi aina ollut aika. Se vie kunnolla tehtynä kuukausia ja vaatii runsaasti resursseja. Yllätyshyökkäyksessä tai uhan nopeasti kohotessa puolustautuja on auttamattomasti myöhässä, vaikka linnoittamista olisikin valmisteltu. Rauhan aikana tehty linnoittaminen poistaisi kuitenkin melkoisen osan tästä riskistä.

Suojan tarve voi jatkossa muutenkin korostua. Nykyteknologia näkee ja tunnistaa maalit tehokkaammin ja nopeammin maasto- ja sääolosuhteista riippumatta. Silloin pitää päästä syvemmälle maan alle, eikä se pelkällä kenttälapiolla onnistu.

Vaikka linnoittaminen kertoo epäluulosta, on se omalla alueella tehtynä puolustuksellinen toimi. Linnoite ei taatusti hyökkää minnekään. Se lisää torjuntakykyä maahantunkeutumista vastaan ja nostaa siten ennaltaehkäisevää pelotetta.

Linnoittaminen viestisi päättäväisyydestä puolustautua. Nato-liittolaisille se kertoisi Suomen vahvasta pyrkimyksestä hallita pitkän itärajan synnyttämiä riskejä.

Jos olisin poliitikko, pohtisin myös sitä, tukisiko puolustuksellisesti perusteltu linnoittaminen vaikeuksissa kärvistelevää rakennusalaa erityisesti Itä-Suomessa. Suomen mallissahan viranomaiset suunnittelevat ja tilaavat linnoittamistyöt. Mutta ne tapahtuvat yksityisten yritysten voimin.

Etukäteen linnoittaminen ei tietenkään olisi mikään ihmekeino eikä loisi immuniteettia mahdollisen sodan kaikille vaikutuksille. Eikä sen pidä kuvitella poistavan liikkuvuuden ja teknologian merkitystä.

Mutta oman alueen omissa käsissä pitämisen kannalta linnoittamisella todennäköisesti olisi merkitystä. Ja siitähän Suomen puolustuksessa ennen muuta on kysymys.