Rattaissa on monta pyörää
Ulkopolitiikassa kansallisten etujen ajaminen ei ole petturuutta. Se on kaiken lähtökohta – eikä vain silloin, kun kyse on Venäjästä.
Kun Yhdysvaltain ja Venäjän korkeimmat sotilasjohtajat, kenraalit Mark Milley ja Valeri Gerasimov, tapasivat syyskuussa Helsingissä, korostettiin uutisotsikoissa Gerasimovin EU:lta saamaa maahantulokieltoa. Näkökulmahan se on tuokin suurvaltatapaamiseen ja aivan totta on, että Gerasimov on ollut unionin pakotelistalla jo vuosia.
Kukaan ei sentään väittänyt Suomen rikkoneen EU-jäsenmaiden yhteistä linjausta päästämällä kenraalin maahan. Katteeton väite se olisi ollutkin, sillä perusteltuja poikkeuksia voidaan tehdä yhteisen koordinaatiomenettelyn kautta. Niin on tehty myös aiemmin ja tuskin tämä viimeiseksi kerraksi jää.
Otsikot palauttivat mieleeni kevään 2014. Silloin keskusteltiin Suomen mahdollisuudesta jatkaa kahdenvälisiä huipputapaamisia Venäjän kanssa tilanteessa, jossa EU:n huippukokous oli epämääräisesti linjannut sellaisten lopettamisesta. Olisivatko presidenttitapaamiset nyt historiaa? Suomi määritteli linjansa niin, että sen liikkumavara omien intressien hoitoon tapaamisten kautta säilyi.