Ennen vaaleja tarjoamme tätä
Vaalitenttien klassikkokysymys on: ”Kenen kanssa puolueenne on valmis lähtemään hallitukseen?”
Puoluejohtajilla on takataskussa siihen myös vakiovastaus: ”Ohjelmakysymykset ratkaisevat.”
Todellisuus on kuitenkin kirjavampi. Vaaleissa paikkamääräänsä kasvattaneet puolueet halutaan usein hallitusvastuuseen maistamaan vastuunkannon ikäviä puolia. Vastaavasti hävinneet puolueet ovat usein halukkaita siirtymään oppositioon voimia keräämään.
Näihin sääntöihin on toki poikkeuksia. Perussuomalaisten ensimmäisen jytkyn jälkeen vuonna 2011 oli ilmeisesti vakava aikomus saada puolue osaksi hallituspohjaa, mutta reaktio kannattajilta oli tyly. Ääni oli annettu protestiksi muiden puolueiden menolle, joten miksi pitäisi heti ensimmäiseksi mennä tekemään kompromisseja?
Keskusta tai ainakaan sen kannattajat eivät viihtyneet viime vaalikauden hallituksessa, joten tappion jälkeen ministeriautoille jätettiin jo hyvästejä. Uusi hallituspohja tarvitsi kuitenkin myös keskisuureksi hiipunutta keskustaa, joten puolue sai runsaasti ministerinpaikkoja ja vaatimuksiaan läpi ohjelmaan. Silti tälläkään hallituskaudella kannattajat eivät ole kyselyjen perusteella nauttineet hallitusyhteistyöstä.
Vaalitenttien epämääräisellä vastauksella mahdollisista hallituskumppaneista on kuitenkin myös historialliset juurensa.
Pohjoismaissa tyypillinen malli, jossa vähemmistöhallituksella on lisäksi tukipuolueita, ei ole istunut suomalaiseen ajatteluun. Vähemmistöhallitusten on täällä katsottu osoittavan, että poliittisessa järjestelmässä on jotain jumissa.
Kokemus sisällissodasta sekä talvi- ja jatkosodasta ovat vahvistaneet halua koota jopa poliittiset jakolinjat ylittäviä enemmistöhallituksia. Haastajapuolueet on otettu mukaan kesyyntymään. Pitkäaikaiset oppositiokaudet ovat jättäneet puolueiden mieliin traumoja.
Siksi ilmoitukset haluttomuudesta hallitusyhteistyöhön nykyisten perussuomalaisten kanssa ovat ainakin retorinen poikkeus perinteeseen. Hallitusohjelma ratkaisee -tyyppinen linja johtaisi todennäköisesti samaan lopputulokseen, mutta nyt perussuomalaisista tulee puolueena yksi vaalien pääaihe.
Äänestäjien kannalta luontevampaa olisi kertoa, minkä puolueiden kanssa jokainen olisi mieluiten tekemisissä. Se antaisi viitteitä siitä, millaista politiikkaa uurnaan menevä äänestyslippu tukee seuraavan neljän vuoden aikana.
Äänestäjien kuluttajansuojan tiellä on kuitenkin järjestelmän sisällöllisiä valuvikoja.
Koska puolueet ovat ulkoistaneet suuren osan kampanjoinnista ja varainkeruusta omille ehdokkailleen, heiltä ei edellytetä kovin suurta johdonmukaisuutta. Yksi voi tehdä lupauksia eläkeläisille ja toinen kuljetusyrittäjille ilman puolueen takausta.
Puolueet taas tekevät omat vaaliohjelmansa toivomuslistoiksi, ”tarjoiluehdotuksiksi”. Kun vaalien jälkeen valkenee, keiden kanssa on tarkoitus käyttää valtaa, alkaa vasta oikeasti toteutettavien asioiden kirjaaminen.