Patrioottinen Tuntematon
Väinö Linnan suhde sotaan on moniselitteinen, mikä näkyy romaanista tehdyissä monissa versioissa, kirjoittaa Panu Rajala.
2
MIN
Tero Alangon arvosteluun (SK 25–26/2025) Pyynikin Kesäteatterin Tuntemattomasta sotilaasta mahtuu yllättävän monta väärinkäsitystä. Väinö Linnaa ei voi yksioikoisesti pitää pasifistina. Hänen suhteensa sotaan on moniselitteisempi, mikä näkyy romaanista tehdyissä monissa versioissa. Tuntematon sotilas ei myöskään ole ”ryssävihaa ja sotahulluutta vuosikymmeniä lietsonut ja yhä ylläpitävä teos”.
Jo Edvin Laineen ohjaus Pyynikillä herätti 1960-luvulla kovan keskustelun teoksen sodanvastaisuudesta. Monet pitivät sitä liian hauskana. Jouko Turkka ohjasi parodisen paukuttelusodan Joensuussa ja myöhemmin kuiskailevan kuolemankummun tulkinnan Helsingin Kaupunginteatterissa. Kristian Smedsin hirtehinen sota pesukoneita vastaan Kansallisteatterissa muistettaneen vielä. Mitään näistä ei voi pitää kansallisidentiteettiä rakentavana kivijalkana.
Kalle Holmberg varoi omassa Pyynikin tulkinnassaan visusti isänmaallisia inahduksiakin. Patrioottisia painotuksia ei Tuntemattoman vaiheilta ole juuri kuultu.
Antti Mikkolan näkemys on tässä sarjassa suuri poikkeus. Se on ensimmäinen todella patrioottinen sodan tulkinta, jonka kertojana on majuri Sarastie. Aimo Räsäsen isällinen hahmo viljelee hienoista huumoria ja antaa katsojille tilannekatsauksia. Upseeria ei ole koskaan ennen nähty teoksen keskushenkilönä.
Tässä versiossa ei pilkata edes Lammiota. Sota kokonaisuuutena otetaan täydestä todesta. Näkemykseen on varmasti vaikuttanut Ukrainan sota, ja sen kruunaa alussa ja lopussa esiintyvä autenttinen todistaja, sotaveteraani Aimo Reinikainen.
Panu Rajala
Kirjoittaja on teatterin tutkimuksen professori emeritus, Holmbergin version sovittaja