Osmo Soininvaara: Kunnilla on liian voimakkaat eturistiriidat - turha toivoa todellista yhteistyötä

Profiilikuva
kuntaliitokset
Teksti
SK:n toimitus
Liitos

Alkuperäiset kuntarajat pohjautuvat Suomessa seurakuntien rajoihin. Seurakunnan alueen määritti se, että kaikkien oli päästävä sunnuntaina kirkkoon hevospelillä, jalan tai veneellä. Myös kunnan keskuksessa oli voitava asioida päivän aikana. Rajoitus väljeni teiden parannuttua ja auton korvattua hevosen.

Tietotekniikka on jo vienyt ja vie vastakin tarvetta paikallisilta palveluilta. Sähköisesti asioitaessa on aivan samantekevää, missä Kelan lähin toimipiste sijaitsee. Myös kunnan kanssa asiointi muuttuu sähköiseksi.

Silloin tällöin kysytään, miksi kahdesta samanlaisesta kunnasta toinen pystyy tarjoamaan hyvät palvelut halvalla ja toisella palvelutaso on huono, mutta rahaa menee paljon enemmän. Syy voi olla parissa kalliissa potilaassa. Terveydenhuolto sopi kunnan tehtäväksi, kun sillä vielä tarkoitettiin lähinnä kunnanlääkärin antamaa hoitoa.

Nyt tarjolla on parempia, mutta samalla paljon kalliimpia hoitoja. Asuinkunta maksaa kaiken, vaikka sairaalaa ylläpitää sairaanhoitopiiri. Vakuutusyhtiöksi moni kunta on aivan liian pieni.

Vanhustenhoito on kunnan vanhaa ydintoimialaa. Onko tämä kuitenkaan nykyään kohtuullista, kun joissakin kunnissa puolet asukkaista on kohta eläkkeellä työikäisten muutettua kaupunkeihin? Vanhus vuodeosastolla maksaa kunnalle yli 50 000 euroa vuodessa; yhtä paljon kuin opettajan palkkaaminen peruskouluun.

Kuntien ja valtion työn- ja vastuunjako on kertakaikkisesti väärä, jos kunnat ovat niin pieniä kuin ne ovat. Pienissä kunnissa vastustetaan kuntaliitoksia, jotta päätösvalta ei karkaisi kauas, mutta vielä kauemmas se siirtyisi, jos tehtävät siirrettäisiin valtiolle.

Pienten maalaiskuntien murheet on hoidettavissa valtion rahalla, eikä sitä edes tarvita paljon. Pienissä syrjäisissä kunnissa asuu vähän ihmisiä. Toiminnallisia säästöjä niiden yhdistämisestä ei paljon tule. Kuntajaon ongelmat ovat suurten kaupunkien ympärillä.

Kaupungit rakennettiin alun perin tiiviisti pienelle alueelle, koska niissä liikuttiin lähinnä jalan eikä asukkaitakaan ollut paljon. Nyt valtaosa suomalaisista asuu jonkin kaupungin vaikutuspiirissä. Kaupunkimainen asutus on levittäytynyt kymmenien kilometrein päähän keskustoista. Ydinkaupunkeja ympäröivistä maalaiskunnista on tullut lähiörykelmiä, jotka menneisyyden perintönä ovat itsenäisiä kuntia.

Kaupunkiseudun toimivuus riippuu ratkaisevasti siitä, miten asutus, työpaikat, kaupat, koulut ja viheralueet sijaitsevat ja miten liikenne on järjestetty. Hyvässä kaupungissa päivittäiset asiat ovat lähellä.

Huonossa kaupungissa aikaa, rahaa ja tilaa tärvääntyy liikenteeseen. Hyvässä kaupungissa palveluelinkeinot kukoistavat, huonossa on tyytyminen ABC-asemiin.

Lähes jokaisen kaupunkiseudun kehitys on kärsinyt pahasti keskuskaupungin ja ympäryskuntien huonosta yhteistyöstä. Sen seurauksena yhdyskuntarakenne on hajonnut. Tämä on Suomen suurin ympäristörikos, mutta siitä kärsivät myös asukkaat ja yritykset. Pahimmat hölmöydet on tehty pääkaupunkiseudulla, mutta Helsinki ympäristöineen on Suomen mittakaavassa muuten niin ylivoimainen, että se menestyy virheistään huolimatta.

Erot näkyvät räikeämmin muissa kasvukeskuksissa. Turku ja Vaasa ovat maan pahimmat alisuoriutujat. Miksi Seinäjoki voi menestyä Vaasaa paremmin ja miksi Turku ei ole Suomen ehdoton kakkoskaupunki? Turkulaiset ja vaasalaiset riitelevät itsensä pois maailmankartalta.

Työpaikat keskittyvät kaikkialla maailmassa suurille paikkakunnille, koska ne tarvitsevat monipuolisia työmarkkinoita ja erikoistunutta työvoimaa, tai paljon lähellä olevia asiakkaita. Kaikki Suomen kaupunkiseudut ovat kansainvälisen mittapuun mukaan liian pieniä.

Hajanainen yhdyskuntarakenne tekee kaupunkiseudusta toiminnallisesti pienemmän. Turun seudulla asuu noin 300 000 asukasta, mutta se ei toimi kuin 300 000 asukkaan kaupunki, koska yhdyskuntarakenne on kelvoton.

Kuntien välinen yhteistyö yhdyskuntasuunnittelussa ei onnistu koskaan. Yhteistyö ei onnistu, koska yhdenkään kunnan ei kannata sitä edistää. Kyse on rahasta.

Pohjoismaista hyvinvointivaltiota toteuttaa Suomessa kunta. Valtio tasoittaa kuntien välisiä taloudellisia eroja, mutta kaupunkiseuduilla tämä tasoitus ei toimi. Jokaiselle kunnalle taataan verotuloja määrä, joka vastaa noin 92 prosenttia valtakunnallisesta keskiarvosta asukasta kohden. Kasvukeskusten ulkopuolella kaikki kunnat ovat tämän tulotakuun piirissä, eikä niiden siksi kannata kilpailla veronmaksajista keskenään.

Kasvukeskuksissa kilpailu hyvistä veronmaksajista sen sijaan on raadollista. Hyvien veronmaksajien houkuttelu on kuitenkin sivistyneempää kuin huonojen karkottaminen.

Vajaat viisi prosenttia asukkaista aiheuttaa puolet kunnan sosiaali- ja terveystoimen menoista. Joukossa on huostaan otettuja lapsia, vuodeosastojen vanhuksia, mielenterveyspotilaita ja erikoissairaanhoidon potilaita sekä ympärivuorokautista apua tarvitsevia vammaisia. Vielä edullisempaa kuin houkutella hyviä veronmaksajia kuntaan on hätistellä tuota viittä prosenttia muualle. On häpeällistä hankkia maine kuntana, joka kohtelee vanhuksia kaltoin, mutta huono kannustaa ikääntyviä muuttamaan pois, ennen kuin voimat heikkenevät.

Hyviä veronmaksajia houkutellaan ja huonoja karkotetaan kaavoituksen ja asuntopolitiikan keinoin. Kuntien välillä on niin voimakas eturistiriita, että on turha toivoa niiden pystyvän yhteistyöhön. Jos haluamme ehyttä yhdyskuntarakennetta, elinvoimaisia kaupunkeja ja reilua hyvinvointipolitiikkaa, kaupunkiseuduilla tulee kunnat liittää yhteen tai siirtää suuri osa niiden tehtävistä ja verotuloista metropolihallinnolle.

On toki toinenkin keino. Yhteistyö itsenäisten kuntien kesken muuttuu mahdolliseksi heti, jos verot kerätään kaupunkiseuduittain yhteiseen kassaan ja jaetaan asukasluvun suhteessa ja jos eräät väestörakenteeseen liittyvät sosiaali- ja terveysmenot tasataan seudun kuntien välillä. Sen jälkeen edut ovat yhtenevät.

Teksti Osmo Soininvaara
Kirjoittaja toimii kuntajakoselvittäjänä Lahden seudulla.

Kuvitus Outi Kainiemi