Opin sen internetissä

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Pirjo Hiidenmaa
Kirjoittaja on tietokirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Kymmenen vuotta sitten yliopistot kautta maailman intoilivat avoimista verkkokursseista. Yhdysvalloissa alettiin puhua maksuttomista massiivisista verkkokursseista, joiden piti moninkertaistaa yliopistokoulutukseen osallistuminen ja avata pääsy niillekin, joilla ei olisi mitään mahdollisuutta hakeutua kalliisiin koulutusohjelmiin.

Kerrottiin sankaritarinoita siitä, että joku oli pyjamaa riisumatta kotikoneensa ääressä suorittanut kokonaisen tutkinnon amerikkalaisessa huippuyliopistossa.

Avoimet verkkokurssit, joita tuttavallisesti alettiin kutsua kirjainsanalla MOOC (massive open online course) ilmaantuivat ratkaisuksi kaikkiin ongelmiin. Niiden piti parantaa koulutustasoa kaikkialla maailmassa, korvata pääsykokeet, lisätä koulutuksen tasa-arvoa, tuoda helpotusta resurssipulaan, parantaa yliopistojen mainetta ja näkyvyyttä sekä muuttaa oppimisen luonnetta.

Nyt puheet ovat maltillistuneet, jopa kääntyneet päälaelleen. Puhutaankin kriittisesti MOOC-maniasta ja MOOC-hypetyksestä. Verkkokurssien teko ei ole helppoa tai halpaa, eivätkä opiskelijat jaksa motivoitua pelkästä konekontaktista. Vaikka yksittäiselle kurssille saattaa ilmoittautua tuhansia opiskelijoita, loppusuoritukseen asti yleensä pääsee vain murto-osa.

Hyviä esimerkkejä MOOCien onnistumisesta toki on, esimerkiksi tietojenkäsittelytieteessä, johon jo opintojen luonteen vuoksi ohjelmointialusta ja konepalaute sopivat erinomaisesti. Helsingissä avoimen verkkokurssin menestyksekäs suorittaminen on taannut jo vuosia tietojenkäsittelytieteen opiskelupaikan yliopistossa, ja valintakokeista on voitu luopua.

Kaikilla aloilla oppimista ei voida kuitenkaan ohjata koneen tarkastamin monivalintakokein ja tietoteknisiä alustoja hyödyntämällä.

Korona-aika antoi tervetulleen muistutuksen siitä, että oppimisessa tarvitaan opettajaa ja toisia opiskelijoita. Tarvitaan oman lukemisen ohella keskustelua ja palautetta, myös me-henkeä ja yhteisiä kahvitaukoja.

Verkkokursseihinkin voi toki yhdistää tapaamisia ja keskusteluja, eihän maailma ole joko-tai. Tiedetään myös, että perinteistä opettajavetoista luento-opetusta voidaan rikastaa ja jalostaa monin tavoin, myös tekniikan keinoin.

Vaikka MOOC-kurssit eivät lunasta läheskään kaikkia niitä lupauksia, joista alkuvaiheessa intoiltiin, ovat avoimet verkkokurssit tulleet osaksi yliopistojen opetusta. Olen silmäillyt suomalaisten yliopistojen tarjontaa ja samaa suosittelen teillekin.

Monia kursseja saa katsella vapaasti, mutta tehtäviä ei pääse tekemään ilman rekisteröitymistä. Ruudulla tarjoillaan selkeää tekstiä, kerrotaan esimerkkejä, määritellään termejä, tehdään ajattelun tueksi käsitteellisiä jaotteluja ja annetaan linkkejä lisätiedon etsimistä varten. Tuntuu kuin lukisi havainnollista oppikirjaa.

Tekstin lomassa tutkija voi piipahtaa lyhyellä videolla kertomassa alastaan, tai opettaja voi opastaa, mihin suuntaan kurssi seuraavaksi on menossa. Tehtävät ovat monivalintatehtäviä, ja kone antaa niistä palautteen.

En usko, että verkkokursseista tulee varsinaisen opetuksen korvaajaa, mutta opiskelussa ne ovat erinomainen uudennos, lisä ja vaihtoehto. Olen kokenut paljon oppimisen iloa lukiessani, että valistusaikainen sivistyskäsitys on ristiriidassa kestävän sivistyskäsityksen kanssa, että finanssipolitiikka voi olla kiristävää, keventävää tai elvyttävää ja että Mongoliasta löytyy kolmivarvashevosen fossiileja.