On hätää ja hätää - Mikä on meitä lähinnä?
Tiedän, että tästä kirjoituksesta tulee lunta tupaan. Kyseessä on nimittäin aihe, joka saa Suomessa jotkut raivohulluksi, kun jotkut puolestaan eivät halua nähdä sitä olevan olemassakaan.
Luin muutama viikko sitten Helsingin Sanomista, että Maahanmuuttovirasto hukkuu suomensomalialaisten perheenyhdistämishakemuksiin. Nyt pinossa on noin 5 000 hakemusta. Määrä on neljässä vuodessa kuusinkertaistunut.
Yhtenä syynä pidetään meikäläisestä poikkeavaa perhekäsitystä. Sen mukaan täällä jo asuva hakija luonnollisesti nimeää perheeseensä sekä puolisonsa että biologiset ja kasvattilapset, mutta lisäksi hän voi mennä uusiin naimisiin Somaliassa ja palattuaan tänne haluta Suomeen myös uuden puolison ja tämän aiemmat lapset. Mikäli hakemukset hyväksytään, tulijat kuuluvat tietenkin saman sosiaaliturvan piiriin kuin jo täällä aikaisemmin oleva perhe.
HS:n juttu sisälsi myös ainakin minulle yllättävän tiedon: jos perheenjäsen saa oleskeluluvan, hänen matkansa tänne maksaa Suomen valtio.
Keskimääräinen hinta on noin 1 000 euroa per tulija.
Viime vuonna valtio maksoi näitä matkakustannuksia 2,2 miljoonaa euroa.
Asiaan on ilmeisesti kuitenkin tulossa muutos, mikäli eduskunta hyväksyy viime viikolla käsittelyyn tulleen uuden kotouttamislain. Sen mukaan matkakulut maksettaisiin vain kiintiöpakolaisille ja heidän perheenjäsenilleen.
Kun tähänastinen käytäntö kuitenkin perustunee olemassa olevaan lainsäädäntöön ja sen tulkintaan, herää kysymys, säätävätkö kansanedustajat paljonkin lakeja, joiden taloudellisista seurauksista heillä ei ole käsitystä ja joiden toteuttamista ei pystytä valvomaan.
Tuossa samaisessa HS:n numerossa oli toinenkin mielenkiintoinen juttu. Siinä kerrottiin satakuntalaisesta myymäläautokauppiaasta ja hänen työstään. Se tapahtuu harvaan asutuilla syrjäkylillä.
Asiakkaina on enimmäkseen yksinäisiä vanhoja ihmisiä, joista liikekeskukset ovat kaukana, joilla ei ole autoa eikä terveyskään salli pitkiä kauppamatkoja. Myymäläauton kauppias Matti Mukkala on vanhusten harvoja ihmiskontakteja. Jos asiakasta ei näy totuttuna päivänä, kauppias voi käydä koputtelemassa ikkunoita ja tarkistamassa, onko kaikki hyvin.
Joskus mummeli jaksaa vain jättää ostoslistan ja kukkaron portaille kassiin. Matti panee ostokset ja vaihtorahat kassiin ja palauttaa sen rappusille.
Myymäläautoja on jäljellä vajaat kolmekymmentä ja kannattavuuden puutteessa niidenkin toiminta uhkaa lähivuosina loppua.
Entäpä, jos tätä syrjäkylien elämänlankaa tuettaisiin vuodessa vaikkapa kahdella miljoonalla?
Ei asioita näin voi verrata, arvaan jonkun protestoivan.
Miksei? Samasta lähteestä valtion kustantamat muunmaalaistenkin matkarahat viime kädessä tulevat. Suomalaisilta. Niin kuin nekin, joilla aikanaan maksetaan Islannin, Latvian ja Kreikan tuhlailun rahoittamiseksi otetut Suomen valtion lainamiljardit.
Verrataanpa lisää.
Työmarkkinatuki, jonka vähemmän häveliäs nimitys on työttömyyskorvaus, on keskimäärin 551 euroa kuukaudessa. Siitä jää verojen jälkeen käteen 441 euroa.
Toimeentulotuen perusosa on Helsingissä yksinhuoltajalle 417 euroa. 2,2 miljoonalla eurolla voisi kustantaa toimeentulotuen vuodeksi 440 ihmiselle.
Tuloerojen kehitystä tutkinut sosiaalipolitiikan professori Veli-Matti Ritakallio kertoi viime viikolla lehtijutussa, että toimeentulotuen varassa elävien kansalaisten ostovoima on 1990-luvun alkuun verrattuna pudonnut kolmanneksen.
On hätää ja hätää. Mikä on meitä lähinnä?