Kulttuurikansa vai rallienglanti?

Venäjällä työskennellessäni vierailin usein alueilla, joilla puhutaan virallisesti suomalais- ugrilaisia kieliä. Näiden nimellisten tasavaltojen pääkaupungeista löytyi kansallista kieltä käyttävä teatteri ja museo. Mutta edes Udmurtiassa, missä udmurtin kielen asema on sentään kohtuullisen vakaa, oli vaikea löytää muita näkyviä merkkejä kielen olemassaolosta.

Komin tasavallan Syktyvkarissa kirjakaupasta löytyi vain erikseen kysymällä pari kominkielistä kirjaa tuhansien venäjänkielisten joukosta.

Näillä reissuilla ei voinut välttyä pohtimasta sitä, mikä olisi ollut suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin kohtalo vastaavissa olosuhteissa.

Tuskin kauhean erilainen. Pahimmillaan suomi voisi olla enää kyökkikieli, jolla ei olisi juuri käyttöä taloudessa, tieteessä tai mediassa.

Juhlien pari kansanlaulua voitaisiin kenties kajauttaa suomeksi. Muutoin kieli olisi lähinnä kansatieteen tutkijoiden ja muutamien kulttuuriaktivistien juttu.

Suomessa vastaavan kohtalon esti valtiollinen itsenäistyminen. Valtiovallasta ­tuli suomalaisuuden tukija, ei sen vastustaja. Jo sitä ennen eliitti ryhtyi tukemaan suomen kielen vahvistumista aina omakohtaiseen kielenvaihtoon saakka.

Se ymmärsi, ettei kansallista säilymistä voinut pitää itsestäänselvyytenä. Venäjän sisälle jääneiden sukukansojen historia osoittaa tämän huolen perustelluksi.

Nyt suunta vaikuttaa olevan miltei päinvastainen. Suomen kielen asemasta ja tulevaisuudesta käydään vain vähän keskustelua. Englannin aseman virallistaminen sen sijaan nousee toistuvasti esille. Sen ajatellaan tekevän Suomesta ”kansainvälisemmän” ja helpottavan ”osaajapulaa”.

Melkoinen osa suomalaisesta tieteestä tehdään englanniksi. Se on monilla aloilla perusteltua mutta yhä pidemmälle vietynä näivettää suomen käyttöalaa.

Kun tähän yhdistetään suomalaisten vieraiden kielten taidon voimistuva rajoittuminen vain englannin taitoon, on kyse myös maailmankuvan kapenemisesta.

Englanninkieliset yritysnimet yleistyvät. Englan­niksi tehty imitointi koetaan jotenkin hienompana. Näin käy myös umpisuomalaisella maaseudulla.

Nimivimma kertoo keskenkasvuisuudesta. Itselleni mieleen tulee 1990-luvun Itä-Eurooppa. Siellä vieraskielisillä nimillä haettiin läntistä imagoa, vaikka vanha systeemi pilkisti vielä mainosvalojen alta.

Monet oppilaitokset ympäri maata tarjoavat verovaroin rahoitettuja englanninkielisiä koulutusohjelmia. Tavoitteena on tietenkin hankkia ulkomaisia opiskelijoita.

Harmi vain, että monet näistä opiskelijoista menetetään valmistumisensa jälkeen. He eivät opi koulutuksensa aikana riittävästi suomea, jotta työllistyisivät. Ja ilman kielitaitoa he eivät myöskään kiinnity Suomeen.

Tässä yhteydessä valitellaan usein sitä, etteivät monet suomalaiset organisaatiot tahdo laajemmin sopeutua englannin käyttöön. Ennemminkin pitäisi kysyä, miten tulijoille opetetaan tehokkaasti suomea ja luodaan sen oppimiseen tehokkaat kannustimet.

Vain tätä kautta ulkomaisista opiskelijoista saadaan kestävää helpotusta väestökatoon. Muutoin koulutamme rahoillamme muiden työvoimaa.

Huippututkijat ja asiantuntijat taas ovat paljolti globaalitalouden nomadeja, jotka liikkuvat hankkeista ja asemapaikoista toiseen. Heille kannattaa järjestää tarvittavat palvelut, mutta ei heidän takiaan pidä suomea unohtaa.

Suomi tuntuu olevan jonkinlaisen höttökansainvälistymisen kourissa. Siihen kuuluu myös illuusio siitä, että monet tai jopa useimmat suomalaiset kykenisivät käyttämään englantia luontevasti.

Tosiasiassa oikeakielinen, täysimittaisen ilmaisuvoimainen englanti on normikoulupohjalta lähes mahdottomuus.

Olen itse opiskellut ja käyttänyt englantia eriasteisesti 43 vuotta. Silti koulunsa toistaiseksi englanniksi käyneet alakouluikäiset poikani käyttävät lähes päivittäin uusia sanoja, joista en ole kuullutkaan.

Höttöversiossa kansainvälistyminen nähdään maagisena itseisarvona, jota kannattaa tavoitella jopa vesittämällä ja korvaamalla suomea jollain muulla.

Kuitenkin menestyneimmät kansakunnat – isot ja pienet – haluavat luoda jotain omaa ja pitää siitä kiinni. Suomen kieli ja kulttuuri ovat osa ratkaisua, eivät osa ongelmaa.