Oikeaakin sotaa käydään sanoilla – Valhe on totuus

NÄKÖKULMA: Kieli on diktatuurin ase – ja demokratian vasta-ase, kirjoittaa Anna-Lena Laurén.

Profiilikuva
äidinkieli
Teksti
Anna-Lena Laurén
Suomen Kuvalehti

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Lapseni tuli kotiin koulusta posket hehkuen.

”Ope kertoi tänään sadun pohjantuulesta! Minä voin kertoa sen sinulle, äiti. Olipa kerran…”

Monta viikkoa tämän jälkeen lapsi kertoi saman sadun, yhä uudelleen ja uudelleen. Tiesin, että hänen opettajansa kuuluu sukupolveen, joka ymmärtää suullisen kertomisen voiman. Oli ihana nähdä, miten myös lapseni nauttii siitä. Kun mainitsin asiasta opettajalle, hän sanoi keskustelevansa oppilaiden kanssa myös sanoista ja niiden merkityksistä.

”Puhumme esimerkiksi siitä, mikä on hyppäämisen ja harppaamisen ero. Miksi on olemassa eri sanoja, jotka tarkoittavat melkein mutta eivät kuitenkaan aivan samaa?”

Luin Orwellin kirjan 1984 yhdessä hujauksessa.

Kieli on kaikkein tärkeintä. Ihminen, joka ei osaa ilmaista itseään, on koko ajan alakynnessä. Mutta on muitakin syitä, miksi olen niin kiitollinen siitä, että tyttäreni opettaja kiinnittää tarkasti huomiota kieleen ja sanoihin.

Monivivahteisen kielen kehittäminen on tärkeimpiä ennalta ehkäiseviä keinoja taistelussa diktatuuria vastaan. Kun autoritäärinen järjestelmä pääsee valtaan, on ensimmäisiä toimenpiteitä yleensä kielen muuttaminen. Sanojen merkitykset muuttuvat. Valkoinen on musta. Sota on rauha. Valhe on totuus.

Keväällä 2015 päätin ottaa lomamatkalle mukaan George Orwellin kirjan 1984. Krimin pakkoliittämisestä Venäjään oli kulunut vuosi ja minulla oli jo pitkään ollut sellainen tunne, että se kirja kannattaisi lukea uudelleen.

Luin sen yhdessä hujauksessa. Vaikka teksti oli tuttua – olin lukenut kirjan noin 25 vuotta sitten – oli lukukokemus niin voimakas, että palasin tiettyihin kohtiin monta kertaa. On käsittämätöntä, miten kirjailija, joka ei koskaan ollut edes käynyt Neuvostoliitossa, pystyi niin tarkasti kuvaamaan, miten diktatuuri rakentuu.

 

Nykyinen Venäjä ei ole diktatuuri. Se on maa, johon voi matkustaa ja maa, josta voi muuttaa pois. Venäjällä voi käyttää internetiä lähes ilman rajoitteita. Bussissa voi huutaa, että Putinin valta on terrorivalta. (Kuulin tämän bussissa viimeksi pari viikkoa sitten.)

Mutta silti Orwellin opit ovat viime vuosina olleet erittäin hyödyllisiä Venäjän ymmärtämisessä. Ja puhun nyt nimenomaan kielestä.

Venäjä valloitti toisen maan ja pakotti sen asukkaat äänestämään sotilaallisen uhan alla. Putin kutsui tätä kansanäänestykseksi. Kun Venäjää sen jälkeen kritisoitiin kansainvälisen oikeuden rikkomisesta, maan eliitti leimasi arvostelun russofobiaksi. Miksi? Siksi, että haluttiin saada muu maailma hyväksymään teko luomalla siitä vaihtoehtoinen mielikuva.

Avainasemassa on kieli ja taju siitä, mitä sanat todella merkitsevät. Jos sitä ei tiedä, päätyy helposti toistelemaan valheellisisa mielikuvia.

Vapaus merkitsi diktatuuria, ilosta tuli pelko.

Venäjän kieli on pohjattoman rikas. Samalla se on kieli, joka neuvostoaikana kärsi vuosikymmeniä. Propaganda tärveli sitä, sanat menettivät merkityksensä. Vapaus merkitsi diktatuuria, ilosta tuli pelko, kansojen itsemääräämisoikeus tarkoittikin keskusvallan sortoa.

Venäjässä on sanoja, joita käytetään edelleen niin, että niiden varsinainen merkitys haihtuu. Esimerkiksi sopivat etniseen vähemmistöön kuuluvat kansalaiset, jotka eivät ole koskaan puhuneet vanhempiensa kieltä. Silti he kutsuvat sitä äidinkielekseen.

Todellisuudessa he eivät puhu muuta kieltä kuin venäjää, koska vanhemmat eivät yksinkertaisesti uskaltaneet puhua omaa kieltä lapsilleen. Neuvostoliitossa oli tapana kutsua tätä kieltä äidinkieleksi, rodnoj jazyk, koska se ylläpiti illuusiota siitä, että Neuvostoliitto oli onnellinen monien kulttuurien ja monien kielten imperiumi.

Vähemmistöjen ei tietenkään kannattanut ryhtyä vaatimaan oikeuksia itselleen. Sehän olisi ollut separatismia.

 

Hannah Arendt kirjoittaa kirjassaan Eichmann Jerusalemissa siitä, miten Adolf Eichmannia oli oikeudenkäynnissä joskus vaikea ymmärtää, koska hänen kielensä oli niin tönkköä. Hän toisti samoja kliseitä ja käytti usein sanoja väärin niin, että tuomari ei ymmärtänyt, vaikka sekä tuomarin että Eichmannin äidinkieli oli saksa.

Eichmann itse sanoi osaavansa vain virkakieltä, die Amtssprache. Muulla tavalla hän ei pystynyt itseään ilmaisemaan.

Arendtin johtopäätös on, että Eichmannin kyvyttömyys puhua johtui hänen kyvyttömyydestään ajatella. Hän ei osannut olla empaattinen tai nähdä asioita toisen ihmisen näkökulmasta siksi, että häneltä puuttui sekä kieli että mielikuvitus.

Ei se ollut ainoa syy, miksi Eichmann lähetti kuusi miljoonaa juutalaista kuolemaan. Se oli kuitenkin yksi syistä.

Joukkomurhaaja, aikamme pahimpiin ekstremisteihin lukeutuva Anders Behring Breivik on kirjoittanut manifestin englanniksi. Se on täynnä tönkköjä, ulkoa opittuja tyhjiä kliseitä. Latteuksia vilisevä englanti on Breivikin Amtssprache.

Kunnioitan jokaista suomalaista opettajaa, joka keskittyy olennaiseen.

Suomessa päättäjät ja korkeat virkamiehet ovat lumoutuneet digitalisoinnista ja kansainvälisyydestä. Itse teen työtä ulkomaankirjeenvaihtajana alalla, joka digitalisoituu nopeammin kuin ehkä mikään muu. Ja voin vakuuttaa, että juuri kansainvälistyvässä maailmassa suomalaisen koulun tärkein tehtävä on opettaa lapsia ajattelemaan.

Lapseni opettaja pienessä suomalaisessa koulussa Moskovassa kiinnittää huomiota kieleen siksi, että monet lapset puhuvat toista kieltä kotona. Mutta on toinenkin syy. Ei ole mahdollista ajatella ilman tietoa, mutta ei myöskään ole mahdollista ajatella ilman kieltä.

Kunnioitan jokaista suomalaista opettajaa, joka keskittyy olennaiseen ja antaa tyynesti päättäjämme jatkaa jumalanpalvelustaan digitalisoinnin alttarilla.


Anna-Lena Lauren.

Kirjoittaja Anna-Lena Laurén on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Moskovassa.