Miten hallita Venäjän katuja, joilla näkyy mielipiteiden kirjo?

Profiilikuva
Dmitri Medvedev
Teksti
Susanna Niinivaara
Kirjoittaja on lehdistövirkamies Suomen Pietarin-pääkonsulaatissa. Mielipiteet ovat kirjoittajan omia.

Sunnuntai-iltana 11. joulukuuta 2011 Facebookin ilmestyi presidentti Dmitri Medvedevin päivitys:

”Venäjän perustuslaki takaa kansalaisille sanan- ja kokoontumisvapauden. Ihmisillä on oikeus ilmaista mielipiteensä, ja sen he eilen tekivät. Hyvä, että kaikki sujui lakien puitteissa. En ole samaa mieltä joukkokokoontumisen iskulauseiden tai ilmoitusten kanssa. Siitä huolimatta on annettu käsky tutkia kaikki ilmoitukset, jotka koskevat lakien noudattamista vaalihuoneistoissa vaalien aikaan.”

Edellisenä päivänä yli satatuhatta ihmistä oli osoittanut mieltä vilpillisinä pitämiään vaaleja vastaan. Väki oli organisoitunut ja se oli kutsuttu koolle Facebookissa, VKontaktessa, Twitterissä ja blogeissa.

Medvedevin ensimmäinen kommentti suurmielenosoitusta vastaan lävähti siis luettavaksi samassa mediassa, joka oli suurmielenosoituksen mahdollistanut. Valinta sopi Medvedevin tyyliin, mutta kautensa päätöstä valmisteleva presidentti tuskin arvasi reaktiota.

Maanantaihin 12.12. mennessä Medvedevin päivitys oli kerännyt yli 10 000 kommenttia. Venäläiset sättivät presidenttiään omalla nimellään juuri siinä mediassa, jonka käyttöön bloggaava presidentti on kansalaisiaan innostanut.

Tapahtuma olisi helppo tulkita Medvedevin epäonnistumiseksi. Hän sai sanallisen selkäsaunan kansalaisilta. Tai sitten voi ajatella toisin: näennäinen epäonnistuminen kertoo siitä, että Medvedev onnistui tekemään toistaiseksi ainoalla presidenttikaudellaan paljon yhtä miestä suuremman teon. Hän rohkaisi käyttämään sananvapautta.

Ehkä tahtomattaan Medvedev tuli innostaneeksi kansalaisia erimielisyyteen, kansanvallan happeen.

Ehkä Medvedev tajusi internetin vapautta salliessaan, että näinkin voi käydä. Ja senkin uhalla antoi kaiken tapahtua.

Venäjän suurmielenosoitukset ovat sujuneet rauhallisesti, sillä poliiseille ei ole annettu käskyä hajottaa niitä. Mielenosoitukset ovat sujuneet samaan tapaan Moskovassa kuin ne olisivat sujuneet Helsingissä: virkavalta turvaa mielenosoittajien perustuslaillisen oikeuden kokoontua. Tämä on uutta verrattuna presidentti Vladimir Putinin toiseen kauteen, jolloin jo muutaman sadan ihmisen kokoontumisia hajotettiin kovin ottein.

Mielenosoittajat ovat kiittäneet poliisia. Mellakkapoliisin kypärän muovivisiirin takaa on näkynyt hymyjä.

Vallanpitäjät eivät voi toimia toisin, jos he haluavat säilyttää edes sen jäljellä olevan arvostuksen venäläisten mielissä. Väkijoukon hajottaminen vaatisi kyynelkaasua, vesitykkejä, päättäväistä väkivaltaa. Omien kimppuun käyminen on johtajalle varmin tapa menettää arvostus kansalaistensa silmissä.

Tätä Venäjän vallanpitäjät eivät halua.

Selvää on jo se, että joulukuun 2011 duumanvaalit ja niitä seurannut protestointi ovat käännekohta Venäjän politiikassa. Yhtä selvää on se, ettei kukaan tiedä, mitä tästä seuraa.

Suomessa takerrutaan toistuvasti tuijottamaan ja arvostelemaan sitä, ettei mielenosoittajilla ole selkeitä, yhteisiä mielipiteitä. Ihmettely kertoo siitä, ettei Suomessa ole oikein totuttu tulkitsemaan katujen mieliä.

Kansanliikkeille on ominaista se, että mukaan lähdetään monesta eri syystä. Joskus muutoksen siemeneksi riittää sen tajuaminen, mitä ei halua. Juuri tämän vuoksi Venäjän kaduilla näyttäytyy laaja mielipiteiden kirjo.

Katujen yhtä mieltä on turha etsiä, sillä näkemykset eivät typisty yhdeksi ajatukseksi tai poliittiseksi julistukseksi. Katujen mieliltä on mieletöntä vaatia yksituumaisuutta, sillä juuri siihen yhden, ainoan oikean mielen politiikkaan he haluavat muutosta.

Venäjän nykyisiä vallanpitäjiä vastustavat joukot ovat ilmoittaneet lähtevänsä taas kaduille useissa kaupungeissa helmikuun ensimmäisenä lauantaina.