Mitä Sauli Niinistön presidenttiydestä seuraa?
Mennäänpä puolivallattomasti asioiden edelle. Gallupit ja talousjärähdykset ennustavat yhä vääjäämättömämmin, että Sauli Niinistön (kok) presidenttikausi alkaa 1. maaliskuuta.
Mitä Niinistön presidenttiydestä seuraa, sitä mietitään jo ympäri Suomea. Mietitään, koska harva tuntee Niinistöä. Kun hän toimi kokoomuksen puheenjohtajana, hänen aivoituksiaan ei usein tuntenut edes puolueen ylin johto. Sama pätee yhä. Etäinen unilukkari on jakanut viime vuodet lähinnä kriittisiä arvioita velkakriisin hoidosta.
Niinistö on arvoituksellinen ja etäinen, mutta myös ennustettava ja luottamusta herättävä. Tässä piilee hänen suosionsa salaisuus.
Kilpailijat pelottelevat Nato-Niinistöllä ja sirkkeli-Saulilla, mutta toistaiseksi leimat ovat kimmonneet tähtiehdokkaasta. Samaan tapaan kansalaisia peloteltiin 1982 presidentinvaalien alla Mauno Koiviston ”sosialismilla” ja huonoilla idänsuhteilla. Äänestäjät näkivät mörkökuvien taakse. Myöhemmin Koivisto löi maailmankatsomuksensa pöytään, kuvaten itseään protestanttiseksi kristityksi.
Niinistössä ja Koivistossa on paljon samaa, etenkin syvälle juurtunut kurinalaisen talouspolitiikan vaade. Nuivina varsinaissuomalaisina he vierastavat velaksi elämistä.
Äänestäjät tajuavat terveen talouden tähdellisyyden. Äänestämällä herra budjettikuria suomalaiset liputtavat valtiontalouden vahvistamisen puolesta. Ehkä hallitus teki viisaasti lykätessään päätöksiä valtiontalouden sopeuttamistoimista. Rajummissa säästötoimissa hallitus voi kohta tukeutua uuden presidentin auktoriteettiin.
Martti Ahtisaarelle kiidätettiin virkaanastumispäivänä 1994 tieto, että Suomen neuvottelijat olivat päässeet Brysselissä sopimukseen EU-jäsenyydestä. Kun Niinistö astuu virkaan, kuuma ensitieto saattaa koskea valtiontalouden kiristyssuunnitelmaa.
Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd) on ohjeistanut ministeriöitä varautumaan päätöksiin lisäsäästöistä ensi maaliskuussa. Urpilaisen allekirjoittamassa kirjeessä painotetaan Suomen luottoluokituksen säilyttämistä. Se varmistetaan tiukalla finanssipolitiikalla. Kirje on kuin Niinistön kynästä. Hän pääsee muistuttamaan kansalaisille, että vahva valtiontalous on köyhän paras turva.
Kansakunta valitsee aina ajan haasteisiin vastaavan presidentin. Ahtisaari edisti YYA-ajasta irtautumista, Suomen lamatalkoita ja kytkeytymistä EU:n jäseneksi. Valitsemalla Tarja Halosen suomalaiset raivasivat naisille paikan presidenttigalleriaan.
Taloudesta Suomen selviytyminen ytimeltään riippuu – näin oli jo kylmän sodan aikana. Niinistön kautta suomalaiset nostavat talouskasvun johtotähdekseen. Samalla maltillisesta ja sosiaalisesta oikeistolaisuudesta tulee yhä selvemmin tasavallan valtavirtaus.
Entä ulkopolitiikka? Sen johtaminen yhteistyössä hallituksen kanssa on presidentin päätehtävä.
Ulkopolitiikan sisällön kirkastaminen ei yksin Niinistöltä onnistu. Edellisissä presidentinvaaleissa Niinistöstä pilkisti tavoitteellinen ulkopoliitikko, kun hän vaati Suomelta aloitteellisuutta EU:n turvatakuiden varmistamisessa. Nyt tämä vähäkin uupuu.
Ulkopolitiikan suuntaamisessa Niinistön kannattaisi liittoutua presidentti Martti Ahtisaaren kanssa. Ahtisaaren ajattelusta ja yhteyksistä Niinistö voisi ammentaa paljon. Halonen jätti Ahtisaaren tarjoaman resurssin pitkälti käyttämättä. Niinistön ei tarvitse kokea rauhannobelistia uhkana ja kilpailijana, vaan mahdollisuutena ja vaikutuspiirin laajentajana.
Yhteistoiminnassa Ahtisaaren kanssa Niinistö voisi kehitellä toukokuussa Chicagossa järjestettävään Naton huippukokoukseen uuden avauksen. Näin Niinistö voisi osoittaa liittokunnalle vallan vaihtuneen ja esitellä Suomen aktiivisena kansainvälisenä toimijana.
Presidenttinä Niinistö ei enää pääse Natoa pakoon, vaikka ehdokkaana luisteleekin sitä karkuun.