Mikko Heikka: Rippi-instituutio muuttuu ajan vaatimusten mukaan
Elämän oikkuihin kuuluu, että arvaamattomat asiat nousevat äkisti julkisen kiinnostuksen kohteiksi. Näin kävi ripille, josta kohistiin keväällä kuukausikaupalla. Mitä kuuluu tälle instituutiolle, joka on vaikuttanut poikkeuksellisen syvästi Euroopan mentaalihistoriaan? Vieläkö ripittäydytään, vai onko rippi jäänyt terapioiden jalkoihin? Tavoittaako se ihmiset samaan tapaan kuin ennen, jolloin ripittäytyminen oli pakko?
Ripin historia alkaa jo alkuseurakunnasta, jossa rippiä toteuttivat tavalliset ihmiset keskenään. Se oli keskinäistä lohdutusta, consolatio fratrum. Siitä kehittyi julkirippi, jossa raskaisiin synteihin langenneet otettiin uudestaan seurakunnan yhteyteen. Rippisalaisuudesta ei silloin puhuttu.
Henkilökohtaisen ja luottamuksellisen ripin kehitti irlantilais-kelttiläinen apotti Columbanus 500-luvulla. Tässä vaiheessa astui kuvaan rippisalaisuus. Rippi laajeni uuteen suuntaan myös sikäli, että jatkuvana toistuva rippi nähtiin kasvatustehtävän välineenä. Rippiin kuului nyt eettisen kasvun ja uudistumisen vaatimus. Rippi tuki Euroopan moraalisen tietoisuuden syntyä ja kasvua.
Tämän päivän katolisissa kirkoissa sijaitseva rippituoli on ripin historiassa uusi ilmiö. Aluksi se oli avoin tuoli, joka ei välttämättä taannut rippisalaisuutta. Vasta myöhemmin tilalle tuli suljettu rakennelma.
Martti Luther vei rippiä uuteen suuntaan. Hän hylkäsi pakkoripin. Ripin on synnyttävä rakkaudesta oikeudenmukaisuuteen. Luther puhui ”iloisesta katumuksesta”. Tällainen katumus syntyy ihmisen tarpeesta uudistua ja kasvaa. Uskonpuhdistajan mielestä ripissä ei tule luetella yksittäisiä tekoja. Ripin tavoitteena on sisäinen vapaus.
Rippi on voimakkaan muutoksen keskellä sekä luterilaisessa että katolisessa teologiassa. Uudistuminen nousee seurakuntalaisten toiveista. 1970-luvulla tehdyn tutkimuksen mukaan yli puolet katolilaisista koki silloisen rippikäytännön joko painostavaksi tai merkityksettömäksi. Tällaiset näkemykset ovat aiheuttaneet voimakkaita uudistamispaineita kirkkojen rippikäytäntöihin.
Katolisessa kirkossa uudistamisen kärjessä on ollut arvostettu teologi Karl Rahner, joka korosti ihmisen kohtaamista ja hänen elämäntilanteensa kunnioittamista. Rahnerin avauksen pohjalta katolisessa kirkossa rippiä on kehitetty siten, että siitä tulisi ”toivon ja ilon lähde”.
Traditionaalinen rippituoli on usein vaihtunut hiljaiseksi huoneeksi, jossa käydään vapaata ja syvällistä keskustelua, jonka päätepisteenä kenties on ripittäytyminen. Kaavanmukaisen ripin tilalle on tullut yhä enenevässä määrin ”keskustelurippi”, jossa pappi on kuuntelija ja myötäelävä sielunhoitaja.
Uusiutuvan ripin lähtökohtana on ihmisen tarve hallita omaa elämäänsä ja löytää elämälleen mieli yhä kasvavien vaatimusten keskellä. Tällainen rippi ei heti pääty synninpäästöön, absoluutioon, vaan sen toteutumiselle annetaan oma aikansa. Ripin tutkijat puhuvatkin ”keskustelun nälästä”, joka saattaa ihmisiä papin luokse.
Olin mukana 1990-luvulla perustamassa Helsingin tuomiokirkkoon rippihuonetta. Kokemus oli rohkaiseva. Vuosi vuodelta näkyi yhä lisääntyviä merkkejä ”keskustelun nälästä”. Tuomiokirkkoon oli helppo pujahtaa kadun vilinästä kenenkään huomaamatta. Tulin vakuuttuneeksi, että uudistuvalla ja ajassa elävällä ripillä on tulevaisuus.
Tuomas-messu on ollut vahvasti rakentamassa ripin renessanssia. Messun brändi on ollut alttarilla tapahtuva rippi, jossa ihminen tuo elämänsä kivut Jumalan eteen. Tällainen rippi on ollut monille vahva kokemus ja uuden elämän alku.
Sielunhoitoon ja rippiin kuuluu luottamuksellisuus. Puhutaan myös rippisalaisuudesta, josta kirkkolaki säätää. Rippisalaisuus suojaa ripittäytyjää ja sielunhoidolliseen keskusteluun saapuvaa.Se synnyttää turvallisuuden ja luottamuksen kokemuksen.
Rippisalaisuus on ehdoton. Sen tulkinta on kuitenkin aina elänyt toimintaympäristön muutosten tahdissa. Yhteiskunnan prioriteettien muuttuminen ja lainsäädännön kehittyminen ovat heijastuneet myös rippisalaisuuden tulkintaan.
Papilla on kirkkolain tarkoin säätämissä rajoissa ilmoitusvelvollisuus. Jos joku ilmaisee ripissä yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan hankkeissa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa.
Mikäli hän ei siihen suostu, papin on kerrottava hyvissä ajoin asiasta viranomaiselle, kuitenkin niin, ettei asianomainen tule siitä ilmi. Nykyisen tulkinnan mukaan velvoite koskee rikosten törkeitä muotoja.
Lastensuojelu on noussut yhteiskunnan prioriteeteissa korkealle. Myös kirkon tärkeysjärjestyksessä lasten etu on aina ollut keskeinen. Valtiovallan ja kirkon näkökohdat ovat tässä asiassa yhtenevät. Siksi tavoitteista on helppoa saavuttaa yksimielisyys.
Kirkon tehtävänä on nyt sovittaa rippikäytännön ja lastensuojelun vaatimukset yhteen. Tahto löytää ratkaisut on aito.
Teksti Mikko Heikka
Kirjoittaja on Espoon hiippakunnan piispa.
Kuvitus Outi Kainiemi