Max Jakobson: Mihin EU:sta katosi Eurooppa-aate?
Integraation isien ajama Eurooppa-aate on kadonnut, kirjoittavat Max Jakobson ja Paavo Keisalo.
Kuvitus Outi Kainiemi.
Tapana on sanoa, että kriisit auttavat EU:ta. Kun kriisistä on saatu voitto, EU on entistä voimakkaampi, integraatio on edistynyt ja unioni jalostunut. Kenties Kreikka onkin tehnyt palveluksen Euroopalle.
Euroopan unioni ei ole liittovaltio, eikä siitä sellaista tulekaan nykyisellä kokoonpanolla. Se on valtioliitto, jonka olemassaolon oikeutus on siinä, että ikuiset viholliset, Saksa ja Ranska, elävät EU:n ansiosta sovussa ja rauhassa. Siitä taas johtuu se näennäisesti ristiriitainen seikka, että näillä kahdella jäsenellä näyttää olevan suhteettoman suuri sananvalta yhteisistä asioista päätettäessä. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että ne ovat EU:n merkittävimmät jäsenet. Niillä on etuoikeuksia, mutta myös vastuuta enemmän kuin muilla. Silloin tällöin sattuu kyllä, että nämä kaksi toimivat tavalla, jota ne eivät ehkä sietäisi muilta.
EU on työläs projekti ja tekeville sattuu virheitä, joista unioniin skeptisesti suhtautuvat saavat aihetta pilkkaansa. EU:ssa asuu puoli miljardia ihmistä, jotka eivät kuitenkaan ymmärrä olevansa samassa veneessä. Kaikki tuntuvat vetävän eri suuntiin ja yhteisen hyvän toteuttaminen ei ota onnistuakseen.
Integraation isien ajama Eurooppa-aate on kadonnut. Myös jäsenmaiden hallitukset kuvittelevat, että EU on olemassa sitä varten, että jäsenmaat voivat kukin kykynsä mukaan ottaa siitä mahdollisimman suuren saaliin.
Amerikan edellisen presidentin aikana EU:lla oli tapana määritellä itsensä erilaisena kuin USA. Se, mitä tehtiin Euroopassa oli oikein ja hyvin, Yhdysvallat sen sijaan syyllistyi kaikkiin mahdollisiin rikkeisiin. EU tarvitsee kuitenkin Amerikkaa.
EU:n toimintaa häiritsee erityisesti se, että sen toimielimet käyvät keskenään jatkuvaa sissisotaa, jossa reviireistä ei luovuta vapaaehtoisesti. Lissabonin sopimuksella perustettiin kaksi uutta merkittävää virkaa, joiden tarkoituksena oli saada unionille enemmän näkyvyyttä ja ryhtiä kansainvälisissä suhteissa. Presidentti voisi toimia EU:n arvovaltaisena edustajana maailman muiden johtajien rinnalla. Ulkoministeri puolestaan koordinoisi koko EU:n ulkopolitiikkaa ja toimisi jäsenmaiden puolesta neuvottelijana muun maailman edustajien kanssa.
Suunnitelma oli hyvä, mutta toteutus jätti runsaasti toivomisen varaa. Heti kun valinnat oli tehty, alkoi valittujen julkinen parjaaminen. Presidentiksi valittiin Euroopan poliittisten puolueiden kesken tehdyn sopimuksen mukaan konservatiivi pienemmästä vanhasta jäsenmaasta. Belgiasta löytyi sellainen, joka kaiken muun lisäksi vielä kirjoitti japanilaisia runoja.
Ulkoministeriksi piti sitten valita suuremmasta maasta sosialisti ja sellainen löytyikin Britanniasta. Vasta jälkeenpäin alettiin kysellä, oliko valittu paitsi sopiva myös pätevä. Useimpien arvioiden mukaan se oli aika lailla kyseenalaista.
Valintojen jälkeen ja parjauksen myötä alkoivat reviiritaistelut. Komissio ja erityisesti sen puheenjohtaja katsoivat, ettei uudella ulkoministerillä voinut olla laajaa autonomiaa alueellaan, koska hän oli samaan aikaan komission jäsen eli puheenjohtajan alainen. Espanja, joka oli vuorossa EU:n puheenjohtajamaaksi, katsoi puolestaan, että sillä piti olla vähintään samantasoinen asema kuin uudella presidentilläkin. Espanjan pääministeri halusi osansa parrasvaloista, mutta ei onnistunut kovinkaan hyvin.
Komissio on jäsenmaiden hallitusten kanssa EU:n tärkein toimielin. Sen tehtävä on ajaa kaikkien yhteistä hyvää sellaisena kuin se sen näkee. Komissaarit eivät edusta omia hallituksiaan, vaan heidän tulee tarvittaessa toimia omiakin maitaan vastaan, jos yleinen etu niin vaatii. Kuitenkin oli melkein huvittavaa seurata sitä, millä innolla jäsenmaat vaativat ja lobbasivat ”omille” komissaareilleen mahdollisimman ”painavia” salkkuja. Tässä myös Suomi oli täysin voimin mukana. Totta kai Olli Rehn on pätevä ja pystyy hoitamaan raskaitakin salkkuja, mutta Suomen kannalta hänen salkullaan ei ole merkitystä.
Elin, jossa yhteisöllisyys on toteutunut, on Euroopan parlamentti. Siellä edustajat toimivat yhdessä muiden maiden samanmielisten kanssa eivät kansallisina ryhminä. Tästä on luonnollisesti seurauksena se, että kaikkiin niihin asioihin, varsinkin nimityksiin, joihin parlamentilla on valtaa, populismi ja puoluepolitiikka ovat mukana kuviossa. Parlamenttiin liittyy sekin, että sen on pakko kokoontua minimimäärä viikkoja Ranskan Strasbourgissa. Se on vaivalloista ja maksaa liikaa, mutta Ranskan kunnian takia parlamenttia ei voi sijoittaa pysyvästi Brysseliin.
Teoriassa EU:lla on yhteinen politiikka monella alalla: kauppapolitiikassa, maataloudessa, energiassa, ulkosuhteissa ja saattaapa jonakin päivänä olla puolustuspolitiikankin alalla, kuten Maastrichtin sopimuksessa sanotaan.
Käytännössä ”yhteinen” politiikka tarkoittaa sitä, mistä on päästy yksimielisyyteen. Muu osa jää jäsenmaiden itsensä päätettäväksi, kuten esimerkiksi Saksan ja Venäjän väliset energiaa koskevat järjestelyt. Jäsenmaat käyttävät valtaansa ministerineuvostojen kautta. Ylin päätösvalta on valtion ja hallitusten päämiesten Eurooppa-neuvostolla, joka kokoontuu tarvittaessa ja nyttemmin uuden presidentin puheenjohdolla.
EU on suuri alueeltaan, väestöltään ja ennen kaikkea taloudeltaan. Sen pitäisi voida vaikuttaa oleellisesti maailman asioihin. Niin ei kuitenkaan tapahdu läheskään aina. Muiden suurten, Kiinan, Yhdysvaltain, Venäjän, Intian kanssa yhtenäinen EU olisi tasaveroinen yhteistyökumppani ja sillä olisi vaikutusvaltaa. Usein näyttää käyvän niin, että yhteistä kantaa ei löydetä ja silloin EU:n suuret kulkevat omia teitään, joskus jopa pienempien kustannuksella.
Britannian vaalit tuottivat hallituksen, joka on pelättyä parempi. Se antanee mahdollisuuden rauhanomaiseen rinnakkaiseloon Brysselin ja Lontoon välillä.
Kreikan tapaus nosti esiin euron ja Euroopan keskuspankin, joista ei yleensä paljon puhuta. Nyt puhuttiin sitäkin enemmän. Selkä seinää vasten joutuneiden euromaiden ja koko EU:nkin toiminta oli kerran taas kriisissä tehokasta ja määrätietoista. Kriisin laajeneminen estettiin ja oppia saatiin. Samalla tosin rikottiin monia juhlallisesti tehtyjä sopimuksia.
Kuten sanottu, EU kehittyy kriisien kautta. Nyt käydään keskustelua siitä, merkitseekö jäsenmaiden taloudenhoidon kurissapitoa vaativa ryhtiliike unionin viemistä kohti liittovaltiota vai ei. Toiset pitäisivät sitä toivottavana, toiset näkevät siinä katastrofin.
Teksti Max Jakobson ja Paavo Keisalo
Kirjoittajista Jakobson on ministeri ja Keisalo suurlähettiläs.