Matti Vanhanen: Europeli reiluksi - rangaistuksen uhalla
Euroalueen kriteerit eivät ole toteutuneet hyvällä. Siksi niissä pysyminen ja niiden saavuttaminen on toteutettava rangaistuksen uhalla.
Viime talvena käytiin kiivasta keskustelua Kreikan tilanteesta. Tehdyistä päätöksistä on niistäkin väännetty.
Seuraava tosiasia kannattaa jokaisen populistin kuitenkin painaa mieleen: Kreikka sai tosiasiassa vain toisten määräämänä hikeä ja kyyneleitä. Kreikalle annettaville lainoille määrättiin tiukat ehdot. Koron piti olla niin korkea, että siinä ei ole tukielementtiä. Samalla sovittiin poliittisesti sanktioista talouskuria rikkovia maita vastaan.
Alussa kieltäydyimme pitkään edes keskustelemasta yhteisistä tai kahdenvälisistä toimista ennen kuin Kreikka itse osoittaa markkinoille, että se kykenee tekemään päätöksiä. Saksa, Suomi ja komissio edellyttivät eturivissä Kreikalta uskottavia toimia talouden tasapainon parantamiseksi.
Vähitellen tilanne kuitenkin paheni, ja valtionpapereihin liittyvä hermoilu levisi muualle Eurooppaan. Syntyi huoli koko euron vakaudesta.
Neuvottelutaktiikkaamme muutettiin maaliskuun alkupuolella. Saksan liittokansleri Angela Merkel soitti minulle 9. maaliskuuta ja pohti ääneen eri vaihtoehtoja.
Merkel oli päätymässä siihen, että euroalueen vakauden turvaamiseksi tarvitaan yhdessä päätettäviä toimia. Näytin vihreää valoa yhdellä ehdolla: On saatava takuut siitä, että vastaisen varalle päätetään rangaistuksista taloutensa huonosti hoitaville. Toista kertaa vastaavaa ei saa tapahtua.
Arvioin, että sanktiot voidaan säätää nopeasti nykyisen perussopimuksenkin puitteissa. Näin ne saadaan nopeasti voimaan. Ellei se riitä, pitää perussopimuskin olla valmis avaamaan. Merkel arveli, että perussopimusta pitää muuttaa.
Kreikka-päätös tehtiin maaliskuun lopulla Eurooppa-neuvostossa. Päätöksen perusteena oli euroalueen vakauden turvaaminen – ei niinkään Kreikan auttaminen.
Monet pohtivat, mitä velvoitteita Kreikan kaltaisen maan velkojille olisi asetettava. Populismi on tässä keskustelussa kukkinut.
Keväällä ei ollut valitettavasti mahdollista Kreikan kohdalla pohtia sitä, pitäisikö velkojilta vaatia lainojen osittaista armahdusta. Dominoreaktio muualle olisi levinnyt, kun eläkerahastot ja pankit olisivat vetäneet luottojaan pois muista vaaravyöhykkeen maista.
Irlanti ei Kreikan kaltaista ”apua” ole jäänyt odottamaan. Sen sijaan maassa tehtiin marraskuun alussa historiallisen kova tervehdyttämisohjelma pääministeri Brian Cowenin johdolla.
Kreikka-paketin arvostelijoiden kannattaisi vastata itselleen: miksi Irlanti ei pyytänyt samaa ”apua” kuin Kreikka vaan yritti kaikin keinoin selvitä itse. Samoin populistien pitäisi vastata, miksi lainoitimme Islantia ja Latviaa euron ulkopuolelta.
Miten vastaaviin ongelmiin sitten olisi hyvä varautua? Miten yhteisessä rahassa estetään vapaamatkustajuus ja miten rahapolitiikan rinnalle saadaan yhteistä talouspolitiikkaa?
En kannata sellaista liittovaltiota, jolla on massiivinen budjetti suhdannevaihteluja varten ja yhteisen talouspolitiikan välineenä. Budjetin pitäisi tuolloin nykyisen yhden prosentin sijasta olla luultavasti ainakin 20 prosenttia koko alueen kansantuotteesta. Sellaista Eurooppaa lopulta tuskin kukaan haluaa.
Liittovaltion sijaan kannattaa toteuttaa euron alkuperäinen ja yksinkertainen idea terästettynä. EKP huolehtii itsenäisesti rahapolitiikasta. Riittävä terveen julkisen talouden, siis talouspolitiikan, sisältö turvataan säännöillä. Sääntöjen mukaisesti inflaatio on pidettävä kurissa ja julkinen talous terveenä. Jos euromaat elävät näiden kriteerien mukaan, mikään ulkopuolinen markkinavoima ei kykene häiritsemään talouttamme.
Kriteerit eivät ole toteutuneet hyvällä, siksi niissä pysyminen ja niiden saavuttaminen on toteutettava rangaistusuhalla. Yhteistä rahaa ei voi olla ilman luottamusta talouspolitiikan järkevyyteen.
Kreikka-paketin vastustajiin lukeutuva saksalaisprofessori Hans-Werner Sinn on paljon pohtinut niin sanotun ”Haircut”-järjestelmän hyödyntämistä. Vaikka olen saanut väitellä Sinnin kanssa siitä, otimmeko keväällä liian suuren riskin, kannatan kuitenkin hänen ideaansa. ”Haircut” kannattaa ottaa käyttöön kun tulevaisuutta varten laaditaan pysyvää kriisimekanismia ja pankit antavat uusia luottoja valtioille.
Kreikan kaltaisessa tapauksessa velkojat joutuisivat ”haircut”-periaatteella leikkaamaan saataviaan vuodessa viidellä prosenttiyksiköllä. Tällöin vaikeuksissa olevan maan velkapääoma todella voisi vakiintua. Koska velkojien perimä korko on korkea, eivät menetykset velkojille olisi kohtuuttomia. Uhka tällaiseen panisi lainan antajat ajoissa varoittamaan talouttaan heikosti hoitavaa hallitusta. Järjestelmällä olisi ennakkosanktion luonne.
Sääntöjen rinnalla Eurooppa tarvitsee kuitenkin ennen muuta kilpailukyvyn parantamista. EU:n ongelma ei ratkea rahapolitiikan tai elvytyksen tempuilla, koska täällä ei kannata Aasian kilpailun rinnalla tuottaa riittävästi tavaroita tai palveluita.
Syy on yksinkertainen: hinta-laatusuhteemme ei ole kunnossa. Valuuttakurssi on vain osa tätä ongelmaa. Kilpailukykyongelmaan pitää vastata. Tai sitten laskemme elintasoamme ja tyydymme siihen.
Kiinan autotuotanto muuten ohitti määrältään tänä vuonna EU:n ja USA:n yhteisen tuotannon. Miksi? Siksi, että Kiinassa on tehty oikeita asioita.
Toimiemme pitäisi olla samalta planeetalta, kun samalla planeetalla kerran asutaan ja kilpaillaan. Siksi emme pääse karkuun palkkapolitiikkaa, koulutusta, työrauhakysymyksiä, tuottavuutta emmekä edes eläkeikää.
Kuvitus Outi Kainiemi.