Puoluesuhteet ovat vaarassa tärveltyä kohtalokkaasti

Perussuomalaisten vakiintuminen suureksi puolueeksi on suomalaisen 2000-luvun politiikan merkittävin ilmiö. Kolmen perinteisen suuren puolueen yli kolme vuosikymmentä kestäneen valtakauden historian lehdille siirtänyt äänten uusjako on muokannut poliittista agendaamme voimakkaasti. Perussuomalaiset on nostanut keskusteluun asioita, joista muut puolueet eivät ole halunneet puhua.

Perussuomalaisten kansalliskonservatii- visen ideologian ytimestä löytyvät sosiaalietuuksien Suomen kansalaisille varaamista tavoitteleva hyvinvointivaltionationalismi, kansallisen suvereniteetin palauttamista ajava EU-skeptisyys, erityisesti humanitaariseen maahanmuuttoon torjuvasti suhtautuva siirtolaisuuskriittisyys sekä ilmastotoimien oikeasuhtaisuuden arvostelu. Retoriikassaan puolue viittaa kintaalla sovinnaisuussäännöille eikä yritäkään tavoitella salonkikelpoisuutta.

Vanha koalitiomatematiikka ei enää toimi. Nykyisillä kannatuslukemilla porvarihallitusta ei saada aikaiseksi ilman perussuomalaisia. Sdp, vihreät ja vasemmistoliitto puolestaan ovat kategorisesti torjuneet hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa. Tämä on radikaali irtiotto laajaa yhteistyökykyä hyveenä pitäneestä poliittisesta kulttuuristamme.

Kokoomukselle ei vuonna 2017 kelvannut Jussi Halla-ahon perussuomalaisten seura, mutta nyt se otti puolueen päähallituskumppanikseen. Puheenjohtaja Petteri Orpo ymmärsi, että perussuomalaisten hallituspannan jatkaminen olisi antanut kaikki valtit Sdp:lle. Kokoomukselle olisi jäänyt pelkkä sinipunavaihtoehto, kun Sdp pystyisi rakentamaan myös vasemmistopuolueista ja keskustasta koostuvan kansanrintamahallituksen.

Mikäli hallitus nyt kaatuu Riikka Purran (ps) ja Wille Rydmanin (ps) ympärillä pyörivään rasismikohuun, mikään puolue ei enää halua lähteä perussuomalaisten kanssa hallitukseen. Se saisi peruuttamattoman rasistipuolueen leiman, josta se voisi vapautua vain vaihtamalla koko johtonsa, hylkäämällä puhetapansa ja kirjoittamalla ohjelmansa uusiksi. Kokoomuksen olisi jatkossa turha edes uneksia Orpon hallitusohjelman kaltaisesta talous- ja työmarkkinapolitiikasta.

Monet kansanedustajatkin ovat nyt julkisesti esittäneet, että perussuomalaiset on rasistinen ja äärioikeistolainen puolue, jonka paikka ei ole sivistysvaltion hallituksessa. Kansanvaltaisissa oloissa jo neljissä eduskuntavaaleissa yli puoli miljoonaa ääntä saaneen puolueen työntäminen oppositioon ei kuitenkaan ole aivan pikkujuttu. Voidaanko demokratiassa asettaa näin suuri joukko ihmisiä julkiseen häpeäpaaluun heidän vaaleissa ilmaisemansa kannan vuoksi?

Puoluekokouksessaan taistelutahtoa uhkunut perussuomalaiset teki selväksi, että aktiivisia katumustoimia on turha odottaa. Vaikka hallitus selviäisi syyskuun luottamustestistä, jatkotaival ei ole helppo. Hallituksen ja opposition välinen vastakkainasettelu on yltymässä tuhoisan repiväksi.

Suomalaisessa politiikassa on perinteisesti arvostettu neuvotteluhalua, kompromissikykyä ja maltillisuutta. Konsensus-Suomi kesytti hallitusvastuulla niin Skdl:n kuin Smp:nkin. Nyt olisi paikallaan yhteisesti laskea kierroksia ja luovia pois täydeltä törmäyskurssilta. Vaarana on poliittisen ilmapiirimme myrkyttyminen ja puoluesuhteiden tärveltyminen tavalla, joka tekee toimintakykyisten enemmistöhallitusten muodostamisesta jatkossa lähes mahdotonta. 

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja.