Maailma heilahtaa Kiinan vaurastuessa

Profiilikuva
demokratia
Teksti
Anu Kantola
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Joku aika sitten nousin hissillä Manhattanilla pilvenpiirtäjän ylimpään kerrokseen, jonne olin saanut kutsun amerikkalaiselta yritykseltä. New Yorkin kattojen yllä minua odotti yrityksen kiinalaisperäinen toimitusjohtaja. Hän kertoi kuuluvansa Kiinan vanhoihin kauppasukuihin ja olevansa läheisissä väleissä Kiinan hallituksen kanssa.

Hänellä oli minulle yksinkertainen kysymys. Hän oli kuullut pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ja halusi tietää, miten se toimii. “Meillä on miljardi ihmistä – voisimmeko rakentaa jotakin samanlaista?”

En tiedä, osasinko antaa hyvän vastauksen, mutta hetken tunsin istuvani maailmanpolitiikan polttopisteessä. Neuvostoliitto kaatui siihen, ettei se pystynyt kytkemään yksipuoluejärjestelmään elintason nousua. Kiinalaiset ovat päättäneet osoittaa, että se on mahdollista.

Yksi kiinnostava vaihtoehto on valtiovetoinen hyvinvointimalli, jossa kiinnostaa varmasti myös se, että ne rakennettiin sodan jälkeen sorvatulla poliittisella konsensuksella. Kiinalaisella versiolla voisi olla tilaisuus haastaa läntinen maailma ja osoittaa, että talouskasvu ja hyvinvointi ei välttämättä vaadi poliittisia vapauksia, demokratiaa tai ihmisoikeuksia.

Yritys ei ole ollenkaan huono. Kaupungeissa nousevat pilvenpiirtäjät, asuintalot, kauppakeskukset ja konserttitalot ja kaduilla liukuvat limusiinit kertovat vaurastuvasta keskiluokasta, joka keskittyy kulutukseen ja jolle poliittiset oikeudet ovat toissijaisia.

Kiina myös markkinoi omaa malliaan aktiivisesti. Eri puolille maailmaa on perustettu satoja konfutselaisia instituutteja, joissa voi opiskella Kiinan kieltä ja kulttuuria. Länsimaisiin yliopistoihin, myös Helsinkiin, on tullut Kiinaan erikoistuvia tutkimuslaitoksia, joita Kiina rahoittaa.

Kaksi kansainvälistä televisiokanavaa, radio sekä englanninkieliset lehdet Pekingissä, Yhdysvalloissa ja Euroopassa yrittävät haastaa länsimaista hegemoniaa. Kustantajat ja televisiotuottajat käynnistävät mittavaa kulttuurivientiä liittoutumalla kansainvälisten kustantajien kanssa.

Samaan aikaan länsimaissa yhteys talouskasvun ja demokratian välillä on heikentynyt. Kuten sosiologi Arjun Appadurai kirjoittaa, toisen maailmansodan jälkeisenä aikana äänestämiseen liittyi toivoa: äänestämällä saattoi parantaa myös taloudellista hyvinvointiaan. Eikä se koskenut vain köyhimpien elinolojen kohentumista. Erityisesti keskiluokalle rakennettiin demokraattisin keinoin universaalit järjestelmät: edullinen terveydenhuolto ja koulutus, eläketurva ja työttömyysvakuutus.

Nyt demokratian ja talouskasvun yhteys näyttää paljon heikommalta. Finanssikriisit pakottavat valtiot polvilleen. Tuloerot kasvavat, köyhyys periytyy ja eliitit ovat karanneet omille teilleen. Politiikka tuntuu toivottomalta sähläämiseltä. Äänestämistä ohjaa monissa maissa pelko ja viha, kun ihmiset haluavat torjua ulkoisia uhkia ja palauttaa kuria ja järjestystä.

Toivoa on tarjolla aika vähän, ellei lasketa uususkonnollisuutta, startup-yrityksiä – ja Kiinaa, jolla on maailman toiseksi suurin talous.

Vaikka kulttuurimme tuskin heilahtaa Kiinan kulttuurivientiponnistelujen ansiosta, seuraavina vuosikymmeninä maailma saattaa heilahtaa Kiinan ansiosta. Viime kesänä Venetsian biennaalissa jäin katsomaan videoteosta, jossa vihainen nuori eurooppalainen nainen sätti kiinaksi Maon patsasta eurooppalaisessa kaupungissa noin vuonna 2050. Häntä raivostutti se, että kiinalaiset olivat tulleet ja valloittaneet Euroopan ja tehneet siitä teemapuiston, jonka pääkieli oli kiina.

Katselin työtä uppoavassa kaupungissa, joka oli kerran Euroopan lippulaiva maailmankaupassa. Nyt sen tärkein tulolähde olimme me mennyttä loistoa ihailevat turistit. Ajatus Kiinan voittokulusta ei tuntunut ollenkaan mahdottomalta.

Tai ainakin Eurooppa saa panna parastaan, jos mielii vakuuttaa maailmaa siitä, että demokratia on edelleen varteenotettava tie taloudelliseen hyvinvointiin.