Lipponen: Puolueissa muhii johtajuuden kriisi

Profiilikuva
demokratia
Teksti
SKnetin toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vasemmistointellektuellit väheksyvät demokratiaa ruotiessaan puolueiden kriisiä. Todellinen ongelma on äänestäjien kosiskelussa. Vasemmalla uidaan ja syvällä punavihreässä aatemössössä.

Teksti Paavo Lipponen
(SK 21/2008, ilm. 23.5.2008)

SK netti julkaisee katkelmia Lipposen kolumnista, joka julkaistaan huomenna SK:ssa. Voit kommentoida kolumnia tässä blogissa.

Joukko intellektuelleina esiintyviä aktivisteja eri aatesuunnista riepottelee suomalaista demokratiaa pamfletissa Puolueiden kriisi (toim. Hanna Kuusela ja Mika Rönkkö, Like 2008). Kovan, lähinnä sosiaalidemokraatteihin kohdistuvan kritiikin takaa paljastuu länsimaisten vasemmistointellektuellien perinteinen tauti: demokratian väheksyminen. Kun parlamentaarinen demokratia ei kelpaa, ratkaisua “kriisiin” haetaan “suorasta” demokratiasta.

Arja Alho osoittaa ylenkatseensa nimittämällä poliittista järjestelmäämme “minidemokratiaksi”. Hän leimaa parlamentarismin hallitus-oppositio-asetelman “herrahissiksi”, jossa puolueet ja niiden johtohenkilöt vuorottelevat. Sdp:n tappio johtui Alhon mielestä keskittymisestä imagopolitiikkaan kehityksen suunnan näyttämisen sijasta.

Pamfletistit toistavat suuren gurunsa, professori Heikki Patomäen tarinaa “uusliberalismin” voittokulusta Suomessa 1990-luvulta alkaen. Helsingin Sanomat otsikoi uutisensa kirjasta “Lipponen toi uusliberalismin Suomeen”, mikä on suora lainaus vihreän poliitikon Tuomas Rantasen tekstistä.

Sosiaalidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen muodikas parjaus kulkee pamfletissa läpikäyvänä teemana. Patomäki toistaa kansainvälisen, imperialistisen kommunismin vanhan propagandateesin “työläisaatelista” nykymuodossa: ammattiyhdistyseliitti on liittoutunut elinkeinoelämän johtajien kanssa.

Rantanen selittää vihreät työväenliikkeen luokkaperinteen jatkajiksi. Vihreiden legenda on kertomisen arvoinen: ensin he toivat Lipposen kanssa uusliberalismin Suomeen, sitten ovat kokoomuksen ja keskustan kanssa työväen asialla jakamassa verohelpotuksia rikkaille ja lisäämässä ydinvoimaa. Harvoin mikään puolue selviytyy tällaisesta salto mortalesta.

Selitys löytyy vihreiden käsittämättömästä asemasta julkisuuden koskemattomina, untouchables. Kuinka muuten Heidi Hautala voisi johtaa Neste Oilissa palmuöljystä saatavan biopolttoaineen tuotantoa Greenpeacen niin sympaattisen katuteatterin koikkelehtiessa? Kansanedustaja Hautala on Neste Oilin hallintoneuvoston puheenjohtaja. Medioiden vaikeneminen Hautalan roolista, joka juontaa juurensa toiminnasta europarlamentissa, herättää kysymyksen, onko tämä sokea piste vai tietoista yhden poliitikon paapomista.

Vakavimman yrityksen viedä demokratiakeskustelua eteenpäin tekee Tuomas Wallgren, filosofi ja vastikään sosiaalidemokraatteihin liittynyt aktivisti. Wallgren ei lähde syyttelemään tai etsimään syntipukkeja, vaan yhdistää viileän analyysin vahvaan demokratian kehittämisuskoon.

Ongelma kiertyy takaisin lähtökohtaansa: ilman “minidemokratiaa” ei synny päätöksiä. Niiden perustaksi tarvitaan pitkä prosessi kansalaiskeskusteluineen, mutta mitään päätöksiä ei synny, jollei poliittisilla päättäjillä ole omaa, perusteltua kantaa, jonka he avoimesti esittävät ja panevat itsensä peliin kantansa puolustamiseksi. On helppoa heittää asiat kansanäänestyksiin ja siten välttää omaa vastuuta.

Puolueiden kriisi – jos sellainen halutaan nähdä – on johtajuuden puutteessa. Yritys miellyttää kaikkia johtaa umpikujaan, uskottavuuden menetykseen. Äänestäjien kosiskelu ilmenee puolueiden politiikan muuttumisena epämääräiseksi mössöksi. Vasemmalla uidaan jo syvällä punavihreässä aatemössössä vailla selkeää linjaa.

Ruotsin entinen kulttuuriministeri Bengt Göransson kiinnittää huomiota samaan kuin Wallgren: kansalaisilla ja puolueiden jäsenillä on ennennäkemättömän hyvät mahdollisuudet vaikuttaa. Suora demokratia toimii ja tukee parlamentaarista päätöksentekoa. Suora demokratia ei voi syrjäyttää parlamentaarista järjestelmää puolueineen, eikä se voi korvata kaikista voimavaroista niukinta, poliittista johtajuutta.

Kirjoittaja toimi pääministerinä 1995-2003 ja eduskunnan puhemiehenä 2003-2007.

Lue koko kolumni SK:sta 21/2008 (ilm. 23.5.2008).