Suomen media putoaa vauhdista

Kun etsin Google Mapsista osoitetta, näen itseni kartan keskellä sinisenä pallona. Kun liikun, maailma liikkuu suhteessa minuun. Ero tiekartta-aikaan, kun piti etsiä omaa sijaintiaan syliin levitettävältä paperiarkilta, on valtava.

Sama muutos näkyy journalismissa. Ihmiset ovat aina olleet kiinnostuneita ennen kaikkea itseensä vaikuttavista asioista. Läheisyys on perusteltu uutiskriteeri. Jos kotikaupungissani on onnettomuus, se on isompi uutinen kuin onnettomuus kaukana.

Aiemmin journalismi lähti kuitenkin valistustehtävästä. Suomalaiseen yleissivistykseen kuului tietää isot uutiset muilta mantereilta.

Kun mediataloilla ei ollut käytössään reaaliaikaista analytiikkaa, niissä ei nähty, kuinka paljon tai vähän vaikkapa uutiset Aasiasta tai Afrikasta kiinnostivat. Naureskelimme amerikkalaisille, jotka eivät osanneet nimetä mantereita.

Nyt valistus sanana kuulostaa elitistiseltä. Suuren yleisön kiinnostus määrittelee, mikä mediassa on iso ja mikä pieni uutinen.

Janne Puhakan surmasta voidaan julkaista samana päivänä vaikka yhdeksän otsikkoa, koska se kiinnostaa. Parhaat ravintolat ovat suositumpaa sisältöä kuin Kiinan suunnitelmat Taiwanin suhteen.

Tällainen on median ansaintalogiikka, ja jos yksityinen mediatalo ei ymmärrä sitä, sen tulevaisuus on lyhyt.

Tämä ei vaivaisi minua, ellei maailma Suomen ympärillä olisi muuttunut vaarallisemmaksi.

Juuri nyt maailmanpolitiikka on henkilökohtainen tarve, ja tarvitsisimme enemmän, parempaa ja syvällisempää analyysia siitä. Tarvitsisimme enemmän, emme vähemmän ulkomaankirjeenvaihtajia.

Olen alkanut kuluttaa enemmän kansainvälistä mediaa yksinkertaisesti siksi, etten löydä tarpeeksi yksityiskohtaista tietoa suomalaismediasta.

Suomalaiset ulkomaankirjeenvaihtajat tekevät erittäin hyvää työtä. Heitä on vain liian vähän, koska suomalaisten uutisten kuluttajia on vähän. Markkina ohjaa journalismin painopisteitä.

Samalla minua suomalaisena tietenkin ärsyttää, miten suurvaltakeskeinen esimerkiksi The Financial ­Times– tai The Economist -lehden maailmankuva on. Niillä on kymmenien miljoonien globaali, vauras, englanninkielinen yleisö. Niille Suomi on vain pikku piste kartan reunalla.

Pienen maan asukkailla ei kuitenkaan ole varaa olla välittämättä suurvaltapolitiikasta, koska se vaikuttaa suoraan turvallisuuteemme ja talouteemme.

En kaipaa vanhan ajan sankarimatkailijajournalismia. Kaipaan journalismia, joka selittää minulle, miten voimatasapaino juuri nyt muuttuu Kiinan, Yhdysvaltain, Venäjän ja globaalin etelän välillä, ja mitä seurauk­sia sillä on Suomelle. Kaipaan journalismia, joka selittää minulle, miten Gazan kriisi vaikuttaa Lähi-idän isoon peliin ja Euroopan turvallisuuteen. En suostu alistumaan siihen, että asun informaatiotalouden reuna-alueella, jossa suomenkieliseen valistukseen ei oikein ole varaa.

Rahaa ei voi mediabisneksessä unohtaa. Joten vetoomus suomalaiselle uutismedialle: raportoikaa vain rikoksista ja ihmissuhteista, mutta käyttäkää niiden tuotot kriisivuosina siihen, että suomalainen yleisö ymmärtää muutakin kuin rikoksia ja ihmissuhteita. Näkymä pienen sinisen pallon ympärille ei riitä, koska kriisi ei pysähdy sen rajoille.