Lastensuojelu sivuraiteella: Mitä valtion pitäisi tehdä?

Profiilikuva
keskiluokka
Teksti
SK:n toimitus

Kiitokset Suomen Kuvalehdelle puuttumisesta lastensuojelun vaikeaan tilanteeseen (SK 8/2010). Käytännön työntekijät ovat pitkään tienneet, että suojelua kaipaavien lasten ja nuorten määrä on tuntuvasti suurempi kuin viralliset tilastot osoittavat.

Lastensuojelutarpeen arvioinnille asetettu määräaika on tarpeen, jotta suojelua tarvitsevan lapsen asiat eivät jää vuosiksi seurantajonoihin.

Entisenä kunnan virkamiehenä on pakko kommentoida eräitä esitettyjä käsityksiä. Hyväkään laki ei saa tarpeellisia uudistuksia aikaan, jos toteutukseen ei ole riittäviä taloudellisia voimavaroja tai ammatillisesti pätevää henkilökuntaa. Jutusta saattaa syntyä käsitys, että valtio kyllä ohjaa rahaa lastensuojeluun, mutta kunnat eivät välitä turvattomien lasten asioista.

Muutamat tosiasiat kunnallisten palvelujen rahoituksesta olisivat antaneet tilanteesta toisen kuvan.

Valtionosuudet muodostavat vain pienen osan kuntien tuloista, vuonna 2008 noin 17 prosenttia (Kuntaliiton tilastojen mukaan). Valtionosuus ei ole lain mukaan korvamerkittyä. Se kattaa keskimäärin 30 prosenttia sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksista. Kuntakohtaiset erot ovat suuria.

Suurissa kaupungeissa, joissa lastensuojelun tarve on korkea, valtion rahoitusosuus on yleensä selvästi alhaisempi. Pääosan lastensuojelun, kuten muun sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksista, kunnat maksavat omilla verorahoillaan.

Lastensuojelun kanssa sosiaali- ja terveystoimen voimavaroista kilpailevat päivähoito, toimeentulotukimenot, parantamista kaipaavat vanhuspalvelut, vammaispalvelut, päihdehuolto (joka vaikuttaa myös lastensuojeluun), terveydenhuollon hoitotakuu, erikoissairaanhoito ja perusterveydenhuollon vahvistaminen.

Suurille väestöryhmille tärkeät palveluvaatimukset ajavat yleensä heikoimpien ryhmien tarpeiden ohi. Myös lainsäätäjä on priorisoinut juuri keskivertoväestön vaatimia palveluita. Kun keskiluokka näyttää nyt olevan kaikkien puolueiden tärkein kohderyhmä, on pelättävissä, että turvattomien lasten ja sosiaalisesti kuormittuneiden perheiden asiat jäävät tulevaisuudessakin sivuraiteelle kansallisissa priorisoinneissa.

Vaikka väestömäärältään pienissä kunnissa lastensuojelun tarvetta on vähemmän ja valtionosuudet yleensä korkeammat kuin suurissa kaupungeissa, tilanne niissäkään ei ole ongelmaton. Lastensuojelun tarvetta saattaa tulla esiin harvoin, joten siihen ei osata talousarviossa varautua.

Joskus yhdenkin lapsen tai nuoren hoidon kustannukset voivat heiluttaa koko kunnan talousarviota. Pienellä väestöpohjalla ei myöskään kerry riittävää kokemusta eikä tarvittavaa lasten kasvuedellytysten ja auttamisen asiantuntemusta. Lastensuojelun tarvetta ei tunnisteta eikä asiaan kyetä puuttumaan varhaisessa vaiheessa. Seurauksena syntyy kriisitilanteita ja korjaavan työn korkeita kustannuksia.

Valtion suuntaan haluan esittää kolme toivomusta ja kysymystä:

1) Tarvitaan luotettava ja monialainen kansallinen tutkimus lastensuojelutarpeen kasvun syistä: mitkä tekijät perheissä ja lasten kasvuympäristöissä tuovat lasten elämään turvattomuutta ja kasvun vaurioita. Voidaanko valtiovallan toimin vahvistaa perheiden edellytyksiä toimia lapsen hyvänä kasvuympäristönä?

2) Tarvitaan pitkäjänteinen tutkimus siitä, minkälaisia vaikutuksia lasten ja nuorten kasvuun ja myöhempään elämänkulkuun on nykyisillä lastensuojelun käytännöillä. Onko valtiovallalla intressiä suunnata kansallista tutkimusta lastensuojelun vaikutusten tutkimukseen?

3) Tarvitaan kuntien valtionosuuksien tuntuvaa korotusta ja valtionvallan ratkaisuja siihen suuntaan, että keskivertoväestön vaatimukset eivät aja puolustuskyvyttömimpien ryhmien yli. Onko tähän rohkeutta?

Teksti Anu Kananoja
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri, joka on työskennellyt muun muassa Pelastakaa Lapset ry:ssä, Stakesissa ja Helsingin sosiaalivirastossa.