Lähi-itää voi verrata jaettuun Saksaan ilman muuria

Profiilikuva
Arabikevät
Teksti
Risto Repo

”Rakastan sinua”, hän sanoo. Vastaan ”ja minä sinua”, kun ajan hänen ohitseen Sidane-kadulla ennen kuin käännyn kotiovelleni Beirutin Hamrassa.

Jos jotakin olen elämässäni oppinut niin sen, että rakkauden lajeja voi yrittää laskea, mutta hyötyä siitä ei ole.

Hän on ehkä 130 senttiä pitkä ja muistuttaa niitä venäläisiä puunukkeja, joita joskus tuotiin Suomeen. Huivinsa sisällä hänellä on eläväiset silmät, avoin ja älykäs katse. Monista muista kaltaisistaan poiketen hän hymyilee riippumatta siitä ostatko ”Chicletsejä”, pieniä purukumeja, jotka ovat hänen panoksensa vaihdossa, jota joskus kutsutaan kerjäämiseksi. Katu on kapea, autot joutuvat seisomaan joskus puoli tuntia: kuljettajia on helppo jututtaa ja heille myydä.

Neljä kuukautta teeskentelin vaikeasti tavoiteltavaa, mutta lopulta hymy mursi, maksoin ruhtinaallisesti purukumeista. Sen jälkeen hän on rakastanut paitsi koiraamme myös minua. Ja minä häntä.

Jos jotakin olen Lähi-idässä oppinut niin sen, että aina tarvitaan kärsivällisyyttä ja että arabiosapuoli on kärsivällisempi kuin sinä. Ehkä se olisi hyvä oppi myös kaikille niille, jotka mielestään haluavat tälle alueelle hyvää.

Me täällä Libanonissa olemme aika ratkaisevasti riippuvaisia siitä, mitä tapahtuu Syyriassa. Itse asiassa tällä maalla ei ole muita maarajoja kuin Syyriaan ja Israeliin; jälkimmäistä tämän valtion virallisen ajattelun mukaan ei ole edes olemassa.

Syyria on intohimoisen keskustelun aihe. Ostan lehteni syyrialaiskauppiaalta, talonmies perheineen on syyrialainen, valtaosa lukuisista rakennustyömaista lähistöllä on työvoimaltaan syyrialaisia.

Lähi-itää voi verrata jaettuun Saksaan ilman muuria. Jako oli väkivaltainen ja mielivaltainen, kummassakin tapauksessa toisten toimesta tehty. On siis aika käsitettävää, että kaikki – ihmiset, uskonnot, ideat, rahat, aseet – virtaavat maasta toiseen melko esteettömästi. Kun yhdessä paikassa sota laimenee, testosteronia täynnä olevat nuoret miehet, jotka eivät elämässään ole muuta tehneet kuin sotineet ja joiden ainoa vaihtoehto on työttömyys, siirtyvät yhdestä sodasta toiseen.

Niin sanottu ”arabikevät” on ymmärtääkseni siten sekoitus monia asioita: aitoa protestia autokratioita vastaan, hippusen – sitä liioitellaan – sosiaalisen median luomia uusia mahdollisuuksia uusiin vapauksiin ja ihan sitä perinteellistä siirtomaavaltalaskelmointia – näkyy vaikkapa YK:n turvallisuusneuvoston äänestyksistä.

Tietenkin normaalia paikallista valtapeliä, jossa kootaan ensin kaikki voimat vallassa olevaa vastaan, ja sitten jaetaan pesä omille, jos mahdollista. Ja myös tätä vauhdikasta menemistä, jossa itse meneminen on menijöille se juttu.

Koen julmana sen romantisoinnin, jota läntisessä ja myös arabimediassa harjoitetaan ”arabikevään” ympärillä. Ja jotenkin kylmää, kun presidentti Barack Obama ilmoittaa Yhdysvaltain ulkopolitiikan painopisteen siirtymisestä Lähi-idästä Aasiaan. Ei se ensinnäkään ole totta: Israel on yhä USA:n tärkein liittolainen Lähi-idässä ja Iran yhä sen kuvitelluin uhka.

Mutta se viittaisi siihen, että kun Lähi-itä on nyt aika kiistatta lyöty pirstaleiksi, seuraavana olisi vuorossa Aasia.

Tätä kirjoitettaessa seuraavan Suomen presidentin nimi ei ole tiedossa. Niin jättiläismäisiä ja epärealistisia odotuksia kuin häneen vaalikamppailussa kohdistetaankin, ei yksi odotus ole epärealistinen.

Suomen presidentillä voisi olla, joko suoraan tai epäsuorasti, myönteistä vaikutusta Lähi-idän tulehdusherkimmissä pesäkkeissä. Maallamme on sellaista liikkumavaraa, jota monella muulla ei. Mutta se edellyttää lopultakin sen näkemistä, että EU:ssa maat toimivat omien etujensa mukaan, ja että Suomella on omia etujaan.

Niin me uskoakseni sen hamralaisen Chiclet-myyjänkin kanssa ajattelemme – vaikka ei asiasta olekaan ollut puhetta.