Kylvetäänkö eurokiistassa jo sodan siemeniä?
Kymmenen vuotta sitten ihmisten tajuntaan piirtyivät World Trade Centeriin iskeytyvät lentokoneet. Terrorismin uhka hiipi kaikkialle. Tänä vuonna ihmismielet on täyttänyt eurovaltioiden velkakriisi, joka uhkaa yhteisvaluuttaa ja länsimaista elämänmuotoa.
Terrorismin vastainen sota jäi lopulta historian välivaiheeksi. Siitä ei kehkeytynyt suurta kertomusta, kuten kommunismin patoamisesta kylmässä sodassa. Sota terrorismia vastaan katosi historian roskatynnyriin, kuten sitä johtanut George W. Bush.
Toki terrori-iskut jatkuvat, mutta niiden uhka ei kokoa valtioita yhteiseen rintamaan. Uuskonservatiivien unelma Yhdysvaltojen johtamasta maailmanlaajuisesta liittokunnasta jäi esiasteelle. Vastapuolella al-Qaida on kokemassa Punaisen armeijakunnan RAF:n kohtalon, hivuttavan kuoleman.
Jos nyt pitäisi veikata, velkakriisistä kehkeytyy terrorisotaa merkittävämpi kamppailu. Kriisi horjuttaa niin Eurooppaa, Yhdysvaltoja kuin Japaniakin. Sen ratkominen herättää kiivaita kahvipöytäkeskusteluja, joissa poliittiset rintamalinjat menevät uusiksi.
Terrorisodassa ja taloustaistossa Suomen toimintatyyli on eronnut kuin yö päivästä. Suomi sonnustautui terrorismin vastustamiseen rakentavassa hengessä. Rauhanturvajoukkoja lähetettiin Afganistaniin ja vaaditut turvatoimet toteutettiin nurkumatta. Yhteisvastuuta löytyi.
Eurooppalaisen talouskriisin tukahduttamisessa Suomi ajautui jukuripäiseksi veneenkeikuttajaksi. Poliittinen johto antoi tasavallan luisua populismin vuolaiden kevätvirtojen vietäväksi. Kreikan vakuusvaatimuksista kehkeytyi elämää suurempi kysymys, jonka ratkaisemiseksi Suomi tärväsi vaivalla kartutettua uskottavuuspääoma EU-piireissä.
Hirmuista! olisi J.K. Paasikivi puuskahtanut päiväkirjassaan. Tämä ei todista hyvää kansamme valtiollisesta älystä, hän ärisisi.
Hirmuisinta on ollut kapeakatseisuus ja lyhytnäköisyys, jolla eurooppalaiseen yhteistyöhön on suhtauduttu. Impivaaralainen populismi ja kiilusilmäinen markkinausko ovat lyöneet kättä ja vallanneet tilan – järkiperäinen vastuulinja on väistynyt. On se tosin loistanut poissaolollaan muuallakin.
Kun EU:n johtavat poliitikot ovat olleet eksyksissä, markkinat ovat tarttuneet suitsiin pakottaen kriisimaita matokuureihin. Johtajuudelle on tilaa, myös suomalaiselle.
Eurojärjestelmää rakennettaessa pyrittiin siihen, että jokainen jäsenmaa huolehtii taloudestaan ja pitää kiinni vakaus- ja kasvusopimuksen velkakatosta. Tässä epäonnistuttiin, vallalle pääsi yhteisvastuuttomuus. Jälkiviisastelun sijaan nyt tarvittaisiin valtio- ja talousviisautta sekä alkuperäisen EU-idean tajua.
Kansallispopulistien ja markkinakiihkoilijoiden epäpyhä allianssi vaatii Kreikan erottamista eurosta. Näin toimien EU hylkäisi perusideansa luoda vakautta ja turvallisuutta. Kreikkalaisten omistusten ja talletusten arvot romahtaisivat, maa ajautuisi syvenevään kaaokseen. Näin on perinteisesti kylvetty sodan siemeniä. Eihän EU voi näin toimia?
Suomi jäi yksin vuonna 1939, ja kohta liittolaiseksi kelpasi verenhimoinen diktatuuri, kun vastassa oli samanlainen. Yhtään EU-maata ei saisi suistaa nykyistä huonompaan tilaan. Ei Kreikkaakaan.
Pakko konsultoi heitäkin. Suomi voisi tulevaisuudessa jopa hyötyä eurobondeista, kun valtiolainojen korot uhkaavat nousta huoltosuhteen heiketessä. Kunhan eurobondit edellyttävät talouskuria.
EU:n yhteisvastuuta pitäisi täsmentää, mutta myös laajentaa. Tiukan taloudenhoidon lisäksi yhteisvastuu tulisi ulottaa kirkkaammin turvallisuuspolitiikkaan. Nato nahistuu Yhdysvaltain höllentäessä sitoumuksiaan, ja Suomen puolustusta leikataan, joten eurooppalaiselle puolustusliitolle olisi tilausta. Euroaseita tarvitaan, ehkä eurobondejakin. Ihan kansallisen itsekkyyden nimissä.
Kirjoittaja on Otavan yleisen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö ja valtiotieteiden tohtori.