Kuntatalouden ongelmia: Umpikujasta päästään vain perusteellisella muutoksella
Kuntatalous toimii siten, että hallinnon kustannukset katetaan yritysten tuottamasta taloudellisesta toiminnasta. Kustannukset voivat tasapainoisesti kasvaa ainoastaan siinä suhteessa, miten yritystalous kasvaa. Tuosta sidoksesta ei voi vaurioitta poiketa.
Jos kuntien kustannusten kasvu on yritystalouden kasvua nopeampaa, kunnallisveron prosenttia joudutaan nostamaan tai kunta joutuu ottamaan velkaa.
Kun molemmat tasoitustoimet osoittautuvat mahdottomiksi, löytyy vielä kolmas vaihtoehto: jätetään yhteiset tilat, koulut ja muut kunnan tilat homehtumaan. Ei korjata tiestöä eikä vesi- ja viemäri verkostoa ja vähennetään henkilökuntaa hoitolaitoksissa.
Lukuisissa muissa kunnissa on jouduttu toteuttamaan tämä kolmas vaihtoehto jo toisen vaihtoehdon (velkaantuminen tai veronkorotus) lisäksi.
Kuntien tehtävien lisääntyminen on vaikea nähdä syyllisenä. Samalla toiminnoissa pitäisi joka päivä saada aikaan vastaavaa tehostamista yritysten tavoin. Tehtävien lisääntymisestä puhuminen johdattaa ihmisten ajatukset pois olennaisesta.
Kustannusvuotoa etsittäessä joutuu pakostakin katsomaan palkkakustannuksia muiden kustannusten ohessa. Palkkakustannukset voivat nousta tasapainoisesti tuottavuuden (~ 3 prosenttia) ja inflaation mukaisesti.
Kunnallisella puolella henkilökohtainen palkkakehityskin on ylittänyt tuon säännön merkittävästi. Palkkojen kokonaiskustannukset sen sijaan reippaasti lisääntyneen palkallisen vapaa-ajan seurauksena ovat räjähtäneet käsiin.
Pöydälle joudutaan nostamaan koko kunnallinen työmarkkinaorganisaatio. Lain (254/1993) mukaan kunnat valitsevat henkilöstöstään edustajat työnantajien edustajiksi. Varsinainen työnantajia edustava pääneuvottelija siirrettiin työntekijöitä edustavasta organisaatiosta työnantajien puolelle pöytää. Henkilö saattoi molemmissa tapauksissa siirtyä, mutta sydän ja asenne ovat jääneet palkansaajien leiriin. On tarpeellista pohtia noilta osin kunnallisen työmarkkinaorganisaation rakenteen mielekkyyttä.
Kunnallisten työntekijöiden palkallinen vapaa-aika on kasvanut siten, että nykyisen sopimuksen mukaan kunnallisella puolella työskentelevät tekevät karkeasti ottaen noin 9,5 kuukautta töitä ja saavat 13 kuukauden palkan. (Siis kolme ja puoli kk palkkaa ilman työvastiketta) Yksityisellä puolella vastaavat luvut ovat luokkaa 10,5 kuukautta töitä ja 12,5 kuukautta palkkaa (Kahden kk palkka ilman työvastiketta). Pääosan tästä erosta selittää muita pidempi 7,5 viikon vuosiloma ja siihen sidottu loma(ltapaluu)raha.
Toinen täydentävä selitys on kuntien kaksi kertaa pidemmät sairauspoissaolot.
Kolmantena perusteluna paikallisten sopimusten sisältö, joissa joillakin hallintoalueilla vähennetään tehokasta vuorokautista työaikaa.
Nuo edellä mainitut yritystoiminnasta poikkeavat palkkatekijät tekevät rahallisesti Suomen kunnissa yli 2 miljardia euroa vuodessa. Kunnallisveron tulisi nostaa keskimäärin 26 prosenttiin tasapainon saavuttamiseksi.
Oppia tulevaisuuteen on saatavissa Karkkilan kunnan kohtalosta 20 vuotta sitten. Siellä valtion nimeämä selvitysmies ulkoisti kaikki mahdolliset palvelutoiminnot. Kaupungin sisäinen palkkahallinto ja tehokkuus olivat Karkkilassa mädäntyneet niin, että umpikujasta päästiin vain hyvin perusteellisella muutoksella.