Perinteisen median paluu, valvova isoveli vai kukoistava journalismi – Mediamurros jatkuu, mutta mihin?

ESSEE: Mediamaisema näyttää vuonna 2030 erilaiselta kuin nyt, sillä ala on valtavien kysymysten äärellä.

Profiilikuva
aikakauslehdet
Teksti
Juho Rahkonen
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Median murros jatkuu, ja seuraavan vuosikymmenen aikana esimerkiksi monen sanomalehden ilmestymiskerrat harvenevat, kirjoittaa mediatutkimuksesta väitellyt Juho Rahkonen Kanava-lehdessä 8/2017.

Rahkonen pohtii, millainen mediamaisemamme on vuonna 2030. Hänen mukaansa sosiaalisesta mediasta esimerkiksi “tulee yhä enemmän medioiden media, joka kokoaa yhteen ja levittää perinteisen median julkaisemia juttuja.”

Suomen Kuvalehti julkaisee Rahkosen kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Ehkä osuvimmin asian on ilmaissut englantilainen jalkapalloilija Paul Gascoigne: ”Minä en tee ennustuksia – enkä koskaan tule tekemään.”

Yksi tapa arvioida tulevaa on katsoa menneisyyteen: miten asiat ovat kehittyneet kymmenen viime vuoden aikana?

Tässä lähestymistavassa on se hyvä puoli, että tapahtuneet asiat ovat jo tiedossa. Historia ei toista itseään – historialliset tapahtumat ovat aina kontingentteja ja ainutlaatuisia – mutta jos mitään yllättävää ja kokonaan uutta ei ilmaannu, käynnissä olevat muutostrendit jatkuvat lähitulevaisuudessakin suurin piirtein samanlaisina kuin nyt.

Menneisyyttä analysoimalla voi varautua tulevaan, kunhan ottaa huomioon ns. mustien joutsenien mahdollisuuden. Tai oikeastaan niitä ei voi edes ottaa huomioon, muuten ne eivät olisi mustia joutsenia!

Libanonilaissyntyisen tutkijan Nassim Nicholas Talebin tunnetuksi tekemä käsite musta joutsen tarkoittaa epätodennäköistä mutta vaikutuksiltaan järisyttävää tapahtumaa.

Mustia joutsenia ovat esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan syttyminen, laserin ja penisilliinin keksiminen, internetin tulo osaksi arkipäivää, Googlen valtava menestys ja 11.9.2001 Yhdysvaltoihin tehty terrori-isku.

Nämä tapahtumat vaikuttivat koko maailmanhistorian kulkuun, vaikka niiden tuloa oli vaikea, ellei mahdoton, nähdä ennakolta.

 

Vuonna 2017 tuli kymmenen vuotta siitä kun kosketusnäytöllisten älypuhelimien maailmanvalloitus alkoi.

Nokialla oli kehitetty vastaavaa teknologiaa jo 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alussa, mutta yhtiö oli liikaakin aikaansa edellä eikä käyttäjäkokemusta saatu hiottua niin hyväksi, että vallankumouksellinen tekniikka olisi uskallettu tuoda massamarkkinoille.

Väliin iski yhdysvaltalainen Apple, jonka vuonna 2007 julkaisema iPhone mullisti matkapuhelinmarkkinat.

Tärkeänä menestystekijänä on alusta lähtien ollut brändin ympärille rakennettu sädekehä: ostamalla Applen puhelimen moni hankkii itselleen sosiaalista pääomaa ja trendikkään ihmisen imagon.

Kaikessa kuluttamisessa, myös median kuluttamisessa, on kyse itse tuotteen tai palvelun hankkimisen lisäksi performanssin rakentamisesta, itsensä esittämisestä muille.

Ihminen on laumaeläin ja toimii mielellään niin, että hän voi tuntea kuuluvansa haluamaansa joukkoon. Tämä inhimillinen taipumus on tehnyt nykyaikaa hallitsevista mobiililaitteista ja niiden sovelluksista tavattoman suosittuja.

Älypuhelimesta on tullut kuluttajien universumin keskipiste.

Olipa laitteen merkki mikä hyvänsä, älypuhelimesta on tullut kuluttajien universumin keskipiste: supermassiivinen musta aukko, joka imaisee sisäänsä kaiken mainoseuroista lähtien.

Harva osasi vielä kymmenen vuotta sitten ennakoida, miten ylivoimaisen kätevä ja monikäyttöinen laite kosketusnäytöllinen älypuhelin on. Sillä voi tehdä nykyisin melkein kaikkea.

1990-luvun alussa kehitetty WWW eli World Wide Web mahdollisti internetin käytön selaimilla mitä moninaisimpiin tarkoituksiin, ja älypuhelimet toivat internetin jokaisen taskuun. Nämä mullistukset aiheuttivat journalismin sekä monien muiden luovien alojen kriisin.

Nykyiset lapset ja nuoret ovat kasvaneet kosketusnäyttö kasvoissa kiinni. 2000-luvulla syntyneellä z-sukupolvella on hyvin erilaiset mediankäyttötottumukset kuin meillä, jotka olemme oppineet tapamme aikana ennen internetiä.

Televisiolla on ollut vuosikymmenien ajan länsimaisissa yhteiskunnissa kuningasmedian asema, mutta uusimmat tilastot osoittavat televisioiden määrän vähenevän jopa amerikkalaiskodeissa.

Syynä ovat Netflixin kaltaiset internetin suoratoistopalvelut, joista elokuvia, tv-sarjoja ja muita ohjelmia katsotaan. Monien mielestä on jo vanhanaikaista kytätä televisiosta suosikkiohjelmansa alkamista. Muodikasta on ajasta ja paikasta riippumaton mediankäyttö.

 

Pistemäisen ja valon nopeudella leviävän informaation ylitarjonta on myös heikentänyt monien keskittymiskykyä ja sitä kautta perinteisen median markkinoita. Tulevaisuudessa median suurin uhka saattaakin olla yksinkertaisesti ihmisten ajanpuute.

Kun puhutaan median murroksesta, tarkoitetaan itse asiassa kaupallisen journalismin ansaintalogiikan kriisiä.

Suuri syy siihen on yhdysvaltalaisten isojen teknologiayritysten, kuten Googlen, Facebookin ja Amazonin tuleminen mainosmarkkinoille. Mittakaavaetujensa avulla ne pystyvät tarjoamaan valtavasti kuluttajakontakteja alhaiseen hintaan, ja näin ne syövät suomalaistenkin medioiden ilmoitustuloja.

Toinen tekijä on, että internetissä tarjolla olevat ilmaiset sisällöt ja palvelut vähentävät halukkuutta maksaa lehdistä, kirjoista ja musiikista.

Tosin ilmaispalveluistakin käyttäjät maksavat epäsuorasti antamalla itsestään tietoja mediajäteille, jotka myyvät niitä mainostajille.

Ilmaisuudella suuret teknologiayhtiöt ovat pystyneet houkuttelemaan palveluilleen niin paljon käyttäjiä, että tulot lasketaan sadoissa miljoonissa, vaikka yksittäinen käyttäjä ei toisi firmalle kuin joitakin kymmeniä senttejä kuukaudessa.

 

Levikkien laskusta huolimatta monilla aikakauslehdillä on edelleen melko vahva asema, koska ne keskittyvät palvelemaan tarkasti tutkittuja ja määriteltyjä kuluttajasegmenttejä.

Laadukkaita aikakauslehtiä on muutenkin vaikea korvata kokonaan suoratoistopalveluilla tai ilmaissisällöillä.

Sanomalehtien asema näyttää pitkällä aikavälillä uhanalaisemmalta, koska ne ovat väliinputoajia. Kerran päivässä tulevat uutiset ovat vanhentuneet jo ennen painomusteen kuivumista, ja toisaalta kaikki eivät enää koe tarvitsevansa joka päivä uutta taustoittavaa lukupakettia; sen tehtävän hoitavat paremmin aikakauslehdet.

Sanomalehdissä ja niiden viikkoliitteissä on jo pitempään ollut näkyvissä kehitystä aikakauslehtimäisempään, feature- ja reportaasityyppiseen journalismiin.

Onkin ennustettavissa, että seuraavien kymmenen vuoden aikana monen sanomalehden ilmestymiskerrat harvenevat, ja niistä tulee kuin viikoittaisia aikakauslehtiä.

Esimerkiksi Helsingin Sanomilla on jo nyt erillinen viikkolehti, joka vetää yhteen kuluneen viikon uutistapahtumia. Uutisvälitys siirtynee vähitellen kokonaan sähköiseen muotoon.

 

Kanadalainen mediatutkimuksen teoreetikko Marshall McLuhan totesi 1964 julkaistussa kirjassaan Understanding media, että ”väline on viesti”.

Monien mielestä hän oli väärässä: sillä ei pitäisi olla merkitystä, minkä välineen kautta viesti lähetetään, vaan viestin merkityssisältö ratkaisee. Varsinkin 1980-luvulla alkaneen postmodernismin ja kielellisen käänteen jälkeen yliopistojen mediatutkimuksessa oli suorastaan epämuodikasta painottaa teknistä puolta.

Mutta kun katsotaan nykyistä median murrosta, McLuhanin lause on entistäkin osuvampi.

Viestinnän sisällöt ja ihmisten välisten sosiaalisten suhteiden lainalaisuudet muuttuvat paljon hitaammin kuin viestien välityksen mahdollistava teknologia.

Paljon puhuttu netiketti eli verkon käyttäytymissäännöstö on pohjimmiltaan vain tavallista hyvien tapojen noudattamista: ei saa haukkua toisia, levittää loukkaavaa tietoa, puhua päälle tai mennä henkilökohtaisuuksiin. Kiroilu ja alatyyliset heitot tuntuvat Facebookin tai Twitterin tekstikentässä yhtä karkeilta kuin kasvokkaisissa keskusteluissa.

Onko uhkana peräti demokratian edellytysten heikkeneminen?

Median käytön tutkimisessa pitää erottaa toisistaan tiedon aktiivinen hakeminen ja passiivinen vastaanottaminen.

Väestöä edustavat kyselytutkimukset kertovat mediankäytöstä selvää kieltä: kun tietoa vastaanotetaan jostain asiasta, televisio ja lehdistö ovat edelleen tärkeimmät tietolähteet.

Mutta kun tietoa aktiivisesti haetaan, internet nousee ylitse muiden. Alle 25-vuotiaille sosiaalinen media on jo selvästi tärkein kanava myös perinteisen median uutisten seuraamisessa.

Moni ei enää katso, mitä television valmiista ohjelmistosta tulee, saati vaeltele kirjastojen lehtilukusaleissa, vaan hakeutuu itseään kiinnostavan sisällön pariin mobiililaitteellaan.

Mutta mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jos ihmiset eivät enää altistu muulle mediasisällölle kuin sellaiselle, jota he ovat itse päättäneet hakea tai jota kone tai algoritmi heille heidän oman selailuhistoriansa perusteella ehdottaa? Onko uhkana maailmankuvan kaventuminen ja sen myötä peräti demokratian toimintaedellytysten heikkeneminen?

Periaatteessa internetin ja digitaalisen viestinnän voisi olettaa johtavan entistä suurempaan kulttuuriseen moniarvoisuuteen, mutta juuri päinvastainen näyttää tapahtuvan: Googlen kaltaiset tietokoneajan toteemit ovat onnistuneet nappaamaan itselleen lähes monopolin tiedon valtavirroista.

Kaikkialla maailmassa ihmiset, etenkin y-sukupolveen kuuluvat kaupunkilaiset aikuiset, ovat entistä samanlaisempia. Missä tahansa maailman metropolissa liikkuu samannäköistä porukkaa kosketusnäyttö nenässä kiinni.

Miten käy keskittymiselle, kun digiaika kannustaa lyhytjänteisyyteen, jatkuvaan hyppimiseen asiasta toiseen?

 

Tulevaisuudentutkija Richard Watson on käsitellyt aikamme suurimpia muutostrendejä teoksessaan 50 Ideas You Really Need to Know: Future (2012). Sen mukaan kaikki mitä koemme elämämme aikana muokkaa aivojamme.

Aivot ovat neuroplastiset, eli arkiset rutiinimme ja päivittäiset tapamme toimia jättävät niihin jälkensä.

Reaaliaikaisen ja verkottuneen, digitaalisten laitteiden hallitseman elämäntavan myötä ihmisten kyky kokea empatiaa, samoin kuin älykkyysosamäärät, saattavat laskea. Viitteitä on jo.

Sosiaalisen median ja älypuhelimien vaikutus tulee ilmi esimerkiksi perhejuhlissa. Vaikka ei olisi pitkään aikaan nähnyt sukulaisiaan tai edes keskustellut heidän kanssaan, serkkujen, setien ja tätien kuulumisista ei ole kovin paljon kysyttävää – ne tiedetään jo Facebook- ja Instagram-päivityksistä.

Digitaaliset mediat siis yhdistävät meitä, mutta samalla ne myös vähentävät tarvetta henkilökohtaisiin kontakteihin ja saattavat sitä kautta tehdä sosiaalisista suhteista entistä etäisempiä ja löyhempiä.

Watson arvelee, että myös originaalius saattaa vähentyä. Samastumme yleiseen mielipiteeseen ja menemme virran mukana, koska muiden mielipide on niin selvästi nähtävillä koko ajan.

Lisäksi teemme mielellämme sitä mikä on helppoa ja mukavaa – eli tartumme esimerkiksi Googlen tarjoamiin ensimmäisiin hakutuloksiin, joihin 99 prosenttia käyttäjistä tarttuu. Tuleeko ihmisistä entistä helpommin manipuloitavia, koska globalisaation ja internetin vaikutus on pikemminkin yhdenmukaistava kuin monipuolisuutta ja rikkautta ruokkiva?

Ritari Ässän Kitt-auto toimi puheohjauksella jo 1980-luvulla.

Median tulevaisuutta sävyttää se, että teknisistä laitteista tulee yhä älykkäämpiä. Itsestään ajavat autot ovat jo todellisuutta, vaikka sosiaa­liset tekijät hidastavat niiden tuloa massamarkkinoille.

Jopa ihmisen ja koneen sulautuminen tulee entistä todennäköisemmäksi. Mikrosiruja asennetaan ihon alle, ja anturit valvovat terveydentilaa ja tarjoavat sen perusteella palveluita.

Itsensä mittaaminen esimerkiksi aktiivisuusrannekkeilla ja näin saadun datan jakaminen ovat jo nyt monille arkipäivää. Olemme yhä enemmän kyborgeja, ihmisen ja koneen yhdistelmiä.

Tietokoneen näppäimistöt, hiiret ja syntetisoidut äänet voidaan unohtaa, kun kaikkea ohjataan suoraan aivokuoren signaaleilla. Kun tiedetään miten helposti ihmisellä on taipumus kehittää tunnesiteitä jopa elottomiin esineisiin, kuten autoihin, ei ole ihme, jos Avatar-tyyppiset koneen luomat virtuaaliystävät lisääntyvät.

Kirjallisuus, tv-sarjat ja elokuvat ovat hedelmällisiä visioiden lähteitä.

Esimerkiksi Star Trekin vimpaimet ennakoivat kosketusnäytöllisten älypuhelimien ja videopuhelujen tuloa yli 50 vuotta sitten – kauan ennen niiden toteutumista. Ritari Ässän Kitt-auto toimi puheohjauksella ja osasi ajaa ilman kuljettajaa jo 1980-luvulla.

Yksi mieleenpainuvimmista mediavisioista esitettiin vuonna 2002 Steven Spielbergin ohjaamassa tieteiselokuvassa Minority Report. Siinä ihmisen astuessa ostoskeskukseen hänet tunnistetaan silmien skannauksella, ja henkilön näkökenttään alkaa tulvia juuri hänelle räätälöityjä ja kohdistettuja mainoksia.

Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tutkijat Sirkka Heinonen ja Juho Ruotsalainen ovat kirjoittaneet raportin Media ja journalismi 2030. Heikkoja signaaleja ja uusia alkuja (2014). Sen mukaan tulevaisuuden media on kuin sienirihmasto, joka on levittäytynyt kaikkialle ja kytkeytynyt kaikkeen.

Kenties tien päässä on jonkinlainen suuri tekoäly, kuin iso Toinen. Käsite on peräisin ranskalaiselta Jacques Lacanilta.

Iso Toinen on jossain, ja ihmiset käyttäytyvät kuin se tai hän olisi olemassa. Jos tekoälyn kehitys ja ihmisen ja teknologian sulautuminen jatkuvat pitkälle, lacanilainen psykoanalyyttinen Toinen saattaa saada hyvinkin konkreettisen merkityksen.

 

Tutkimusten pohjalta voidaan hahmottaa seuraavat median murrokseen vaikuttavat yhteiskunnalliset megatrendit:

Suomi ja koko maailma kaupungistuvat. Ihmisten arvomaailma ja kulutuskäyttäytyminen muuttuvat yhä elämyksellisemmiksi. Teknologia kehittyy eksponentiaalisesti ja yllätyksellisesti.

Yhteiskunta on ubiikki: kaikkea on kaikkialla koko ajan. Monien elämä muuttuu lyhytjännitteiseksi Instagram-näytelmäksi, ja mediasta haetaan oman yksilöllisen identiteetin rakennusaineita.

Sensorien ja satelliittipaikannuksen myötä mediankuluttajista kerättävä passiivinen data lisääntyy entisestään. Mediasta tulee yhä enemmän robotti, joka oppii ihmisistä koko ajan uusia asioita ja kykenee suuntaamaan mainoksia ja journalistista sisältöä kohteen ominaisuuksien mukaan. Google ja muut hakukoneet toimivat jo nyt tekoälyn tavoin: hakukenttään ei tarvitse näppäillä montakaan kirjainta, kun kone jo aavistaa, mitä tietoa ihminen on hakemassa.

Toisaalta on myös pysyvyyttä. Kymmenen vuoden päästäkin Yle on melko varmasti kirjaston tapainen merkittävä hyvinvointivaltion palveluntuottaja, joskin sen tehtävien laajuus ja rahoituksen taso kyseenalaistetaan jatkuvasti.

Tiedon seulominen ja sen luotettavuuden varmistaminen on sälän täyttämässä maailmassa entistäkin tärkeämpää. Lehden tai mediatalon brändi takaa luotettavuuden. Samaan aikaan sosiaalisen median rooli korostuu uutisvirran hallinnassa. Siitä tulee yhä enemmän medioiden media, joka kokoaa yhteen ja levittää perinteisen median julkaisemia juttuja. Journalismia ja muuta mediasisältöä tuottavat yhä useam­min yritykset ja erilaiset yhteisöt.

Dataa suodattavat ja käyttäjille sisältöä personoivat algoritmit ovat arkipäivää. Mutta myös niistä riippumatonta sisältöä ja aitoa yllätyksellisyyttä kaivataan: siinä on perinteisen median ja etenkin painettujen lehtien ja kirjojen vahvuus.

 

Esitän vielä lopuksi muutaman vaihtoehtoisen tulevaisuudenkuvan siitä, mihin mediamaisema voi olla kehittymässä:

1. Suoraviivainen skenaario: nykykehitys jatkuu suunnilleen tällaisena, eikä uusia dramaattisia avauksia tai mustia joutsenia ilmaannu.

2. Perinteisen median vastaisku: ihmiset kyllästyvät pinnalliseen ilmaissisältöön ja palaavat vanhaan, hitaampaan ja ammattitaitoisemmin tehtyyn mediaan.

3. Kukoistusskenaario: media ja journalismi luovat itsensä uudelleen onnistuneesti, ja ansaintalogiikkakin löytää oman uomansa.

4. Isoveli valvoo -skenaario: Big Data, algoritmit ja ihoon kiinnitettävät sensorit sekä paikannuslaitteet tuottavat niin paljon passiivista dataa, että mediarobotit tuntevat ihmiset läpikotaisin ja syytävät heille sisältöä sen mukaan.

Varteenotettava vaihtoehto on sekin, ettei mikään yllä olevista toteudu, vaan tilalle tulee jotain aivan muuta – sellaista mitä ei osata vielä kuvitellakaan. 

 

Kirjoittaja Juho Rahkonen on mediatutkimuksesta väitellyt yhteiskuntatieteiden tohtori, joka työskentelee tutkimuspäällikkönä Taloustutkimus Oy:ssä.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 8/2017. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.