Kirkon johtoon tarvitaan kyseenalaistamisen taitoa

Suomen evankelisluterilainen kirkko kamppailee uskon kriisissä, joka on johtanut kasvavaan kirkosta eroamiseen. Käytännössä kirkko alkaa muistuttaa vapaaehtoisen rahoituksen varassa toimivaa kolmannen sektorin yhteisöä, jolla on julkisen sektorin raskas rakenne.

Syvälliset muutokset ovat välttämättömiä toiminnan varmistamiseksi. Kirkon kannattanee pitää kiinni julkisen yhteisön asemasta ja omasta lainsäädännöstä. Talouden turvaamiseksi päätöksentekojärjestelmä on syytä irrottaa julkisen hallinnon malleista.

Kirkkohallitus hoitaa kirkon yhteistä hallintoa, taloutta ja toimintaa. Sen puheenjohtajana on arkkipiispa, ja piispainkokous valitsee jäseniksi kaksi muuta piispaa. Kirkolliskokous valitsee kaksi pappia ja yhdeksän maallikkoa, viimeksi mainitut hiippakuntaneuvostojen asettamista ehdokkaista.

Jäsenten ja koko hallituksen osaaminen ei näytä olevan valintaperusteena. Tämä vie uskottavuutta hallituksen toiminnalta.

Kirkkohallitus valitaan nykyisin neljäksi vuodeksi kerrallaan. Sitä ei voi välivuosina vaihtaa. Hallitustyöskentelyn tason varmistamiseksi kokoonpanoa olisi harkittava vuosittain, ja jäsenten vaihtaminen pitäisi tarvittaessa voida tehdä kesken kauden.
Hyvän hallintotavan mukaan hallitus on vastuussa toimistaan sille taholle, joka sen on valinnut. Kaikki kirkkohallituksen jäsenet pitäisi valita kirkolliskokouksessa, jolle hallitus olisi silloin vastuussa. Nyt jäseniä valitaan monella eri taholla ja tavalla, jolloin vastuu hämärtyy.

Olin yhtenä kolmesta kirjoittajasta Hyvä omistaja-ohjaus ja hallitustyöskentely -teoksessa (2003). Siinä esitetyt periaatteet sopivat myös muiden kuin osakeyhtiöiden hallituksiin: mahdollisimman monella hallituksen jäsenellä tulisi olla muun muassa tehtävän edellyttämä osaaminen, kyky kyseenalaistaa, riippumattomuus ja riittävä kaliiberi.

Kaliiberi on sitä, että jäsen pystyy tasavertaiseen keskusteluun toimivan johdon kanssa hallituksessa käsiteltävistä asioista. Riippumattomuudella tarkoitetaan asemaa siihen yhteisöön nähden, jonka hallituksesta on kysymys. Riippumattomia pitäisi olla enemmistö jäsenistä. Kirkon palveluksessa olevat eivät ole kirkosta riippumattomia.

Jokaisen jäsenen tulee tuottaa lisäarvoa hallitustyöskentelyyn. Puheenjohtaja on hallituksen tärkein jäsen, minkä vuoksi hänelle on asetettava muita suuremmat vaatimukset. Erityisesti hänen on oltava riippumaton yhteisöstä ja sen johdosta. Hänen johdollaan hallitus tekee hyviä päätöksiä, joista ei tarvitse äänestää. Hallituksen tulee arvioida omaa ja puheenjohtajan toimintaa määräajoin, mikä on yhtenä perusteena vastaista hallitusta valittaessa.

Hallituksen jäsenehdokkaita etsitään monissa yhteisössä erityisen nimitysvaliokunnan toimesta tavoitteena löytää parhaat käytettävissä olevat asiantuntijat ja osaajat.

Kirkolliskokouksellakin pitäisi olla pieni nimitysvaliokunta, joka panee pääpainon ehdokkaiden osaamiselle, ei sille, mistä he tulevat. Tiedän, että kirkkohallitukseen olisi mahdollista saada jäseniksi maan parhaita, muualla johtamiskokemusta saaneita osaajia. He ovat kirkon jäseniä ja monet ovat valmiita panemaan itsensä likoon kirkon tukemiseksi.

Kirkon nykyjohto ei ole vastuussa raskaasta rakenteesta. Sen sijaan se on vastuussa toimista, joilla rakennetta kevennetään. Se on vastuussa myös kehittämistoimien tekemättä jättämisestä. Tuekseen johto tarvitsee päättäviin elimiin jäseniä, joilla on monipuolisen osaamisen ohella kyseenalaistamisen taito.

Kaikilla tasoilla pitäisi avaintehtäviä täytettäessä valvoa, että valituiksi tulevat kykenevät selviytymään kasvavista haasteista.

Tämänkaltainen tarkastelu tulisi suorittaa kirkon muidenkin päätöksentekoelimien ja organisaatiotasojen osalta.