Kiitos Lance Armstrong - huippu-urheilun palvonnasta on hyvä irtautua
Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!
Suuret urheilusankarit ovat yhä uhanalaisempi laji. Heitä eliminoidaan kunniakirjoista ja ihmisten sydämistä kiihtyvään tahtiin. Mitalitilastoista poistuu nimiä kuin Stalinin puhdistuksissa epäsuosioon joutuneiden kasvoja yhteisvalokuvista.
Pyöräilylegenda Lance Armstrong on dopingin vastustamisen nimissä suoritettavan puhdistuksen tuorein uhri. Mitalien mukana häneltä yritetään riistää kuninkuus, jonka Armstrong hankki polkemalla seitsemästi voittoon Ranskan ympäriajossa, yhdessä maailman kovimmista fyysisistä ja henkisistä koitoksista.
Ennen dopingpannaa Armstrong oli matkalla kohti toista vaativaa kestävyyskoitosta, Havaijin teräsmieskilpailua. Uusi, menestyksekäs ja voittoisa ura triathlonistina päättyi kuin seinään, kun Armstrongilta evättiin osanotto-oikeus Ironman-sarjan kilpailuihin. Havaijilla hän olisi voinut sijoittua kymmenen parhaimman joukkoon.
Kuninkuus voidaan viedä, mutta ei mainetta. Armstrongin suuruus perustui klassiseen sankaritarinaan, jollaiseksi hänen elämänsä pelkistyi. Armstrong ei vain pyöräillyt ihmisten sydämiin, hän myös kirjoitti itsensä ihmisten tajuntaan.
Ahmin itsekin innostuneena Tour-voittajan omaelämäkerrat. Ne kuvaavat harvinaisen vetävästi ja inspiroivasti, miten hylätyn äidin lahjakas ja päättäväinen poika kasvoi Texasin maanteiltä ja uima-altailta maailman parhaaksi pyöräilijäksi. Matkalla oli vastuksia, uhkaavimpana kivessyöpä, jonka Armstrong selätti tahdon ja lääketieteen voimin.
”Iskit väärään kaveriin”, Armstrong totesi kuolettavalle tulokkaalle. Yhtä säkenöivällä tahdonvoimalla hän kukisti kilpakumppaninsa Alppien ja Pyreneiden raastavissa nousuissa, joissa hän ei ollut alun alkaen vahvimmillaan. Syövästä selviäminen muovasi Armstrongista voittajan.
Vai oliko kaiken takana doping? Entisten tallikaverien todistusten perusteella Armstrong oli varsinainen dopingvelho. Vaatisi melkoista kirkasotsaisuutta kuvitella, että Armstrong olisi kerännyt voittonsa täysin ilman suorituskykyä nostaneita lääkeaineita. Vaikka hän viritti kaiken harjoitteluissa ja ajotekniikassa huippuunsa, hän oli aikakautensa tuote. Armstrongin aikaa leimasi uusi dopingaine epo (erythropoietiini), jonka käytöstä alettiin puhua urheilupiireissä jo 1980-luvun lopulla.
Armstrong havahtui epo-aikakauteen viimeistään 1994. Tuolloin hän tilitti amerikkalaistoimittaja Samuel Abtille, että ”Tourilla on monia kavereita, jotka ovat paljon nopeampia kuin aiemmin”. Syynä oli veriarvoja kohottavan ja hapenottokykyä lisäävän epon käyttö. Alakynnessä polkeminen sai Armstrongin mitä luultavimmin puhkumaan revanssihenkeä. Monet muutkin urheilijat – Mika Myllylän tunnustusten perusteella myös osa suomalaishiihtäjistä – päättivät tuolloin turvautua menetelmiin, joilla muut napsivat voittoja.
Menneisyyttä, myös dopingin historiaa, pitäisi peilata kutakin aikakautta vasten. Niinpä Armstrong-jahti muistuttaa noitavainoa, jossa urheilumaailma yrittää puhdistautua epo-syövästä polttamalla suurvoittajan roviolla. Todennäköisesti monen monta kestävyyslajien voittoa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa varmistettiin epo-piikeillä ja veridopingilla.
Olisiko totuus kuolemaksi urheilulle? Ei. Huippu-urheilun ja tähtivoittajien ylitsevuotavasta palvonnasta on hyvä irtautua. Urheilusankaruutta kannattaa etsiä muualta. Yhä suuremmat ihmisjoukot tekevätkin näin, ryhtymällä oman elämänsä urheilusankareiksi. Vanhoista dopingsotkuista kärsivät lajit, kuten pyöräily, juoksu ja hiihto, ovat amatööriurheilijoiden suuressa suosiossa. Ihmiset eivät enää silmäile maratonien tulosluetteloista mitalisteja, vaan hakevat niistä lähipiiristään tuttuja nimiä.
Kiitos Lance ja muut sankarit, kun innostitte ihmiset liikkeelle! Goodbye!