Kiina työnsi vanhat teollisuusmaat kuilun partaalle

Profiilikuva
Kiina
Teksti
Antti Tanskanen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
symbolikuva horjuvista valuutoista

Valtioiden ylivelkaantuminen on päivittäin jatkuvasti kärjistyvä huolenaihe. Yleinen tulkinta näyttää olevan, että se johtuu holtittomasta politiikasta. Kansalle on haluttu jakaa enemmän kuin on ollut jaettavaa. Ongelma poistuu, kun aletaan elää tulojen rajoissa.

Kreikan osalta ongelmien syy lienee juuri tällainen, mutta euroalueen jäsenenä menojen supistaminen on paljon kivuliaampaa kuin monien samalla tavalla käyttäytyneiden kehitysmaiden. Niiden talouden tasapainoon saattamiseen on aina käytetty valuuttakurssien muutosta, jonka ansiosta kotimaisen kysynnän supistuminen on voitu korvata viennin lisäyksellä.

Maailmantalouden kannalta tärkeiden maiden velkaantumisen syy saattaa olla ihan muu kuin moraaliton rahan jakaminen. Tasapainoa ei myöskään välttämättä saavuteta pelkästään menoja leikkaamalla. Tämän ongelman ymmärtämättömyys on niin laajaa ja sitkeää, että sen avaamiseksi täytyy vääntää rautalankamalli.

Tarkastellaan kahta maata, U (“USA”) ja K (“Kiina”). Alussa on kaikki hyvin. Kun kummassakin maassa kaikki halukkaat ovat töissä, kummankin maan tuotannon arvo on sata yksikköä. Kaikki tulot käytetään menoihin, eli se mitä tuotetaan myös ostetaan. Sitten K-maan tuotantokyky kasvaa 20 yksikköä, mutta se pitää menonsa edelleen sadassa yksikössä. Jotta kaikille riittäisi töitä, U-maan on ostettava 20 yksikköä yli tulojensa eli velkaannuttava.

Kun näin on eletty aikansa, alkaa yleinen hälinä U-maan ylivelkaantumisesta. Jossain vaiheessa sitten U-maa vähentää velkaantumistaan eli menojaan. Kummassakin maassa tulot supistuvat ja syntyy työttömyyttä. Tulot ja työt vähenevät syöksykierteen tavoin, kunnes menoja nostetaan tuloihin nähden.

U-maa ei voi yksin pelastaa sen enempää omaa kuin koko maailmankaan taloutta. Ainoa pelastus on ylijäämämaan käyttäytymisen muutos. Sellaista ei ole vielä näkyvissä, vaikka umpikujaan johtava politiikka on jatkunut jo monta vuotta.

Samanaikaisesti finanssimarkkinoilla on tapahtunut paljon moitittavaa ja tuomittavaa. Alan neropattien innovaatiot eivät ole kuitenkaan maailmantalouden ongelmien perimmäinen syy. Tilaisuus on tehnyt varkaan.

Löysät rahamarkkinat ovat seurausta siitä, että talouspolitiikan harjoittajat ovat kaikin keinoin yrittäneet pitää yllä kysyntää teollisuusmaissa. Finanssialan uudet tuotteet ja toimintatavat eivät ole merkinneet perustavaa laatua olevaa muutosta sen suhteen, että tiukkaa raha- ja finanssipolitiikkaa voidaan edelleen harjoittaa, jos sitä halutaan.

Ei ole myöskään mitään merkkejä, etteikö tiukkaa politiikkaa haluttaisi ja toteutettaisi, jos siihen olisi aihetta. Sellaista ei ole kuitenkaan näköpiirissä. Maailman riesana on työttömyys, ei inflaatio.

Koko ylivelkaantumiskeskustelun ajan on ennustettu, että näiden velkojen takia yleinen korkotaso nousee. Ei se nouse, koska Kiina työntää säästöjä maailmalle kaiken aikaa. Maailmalla ei ole nettovelkaa. Korot nousevat, kun säästämishalut vähenevät ja investointihalut lisääntyvät. Tällaista ilosanomaa ei ole odotettavissa.

Kovaa vauhtia kasvanut Kiina ei ole ollut maailmantalouden veturi vaan puskutraktori, joka on työntänyt vanhat teollisuusmaat kuilun partaalle. Se joka ostaa vähemmän kuin myy, kuten Kiina, vie työpaikkoja muilta.

Vanhan sanonnan mukaan pieni velka on velallisen ongelma ja suuri velka on velkojan ongelma. Päivä päivältä Kiina joutuu näkemään tämän totuuden yhä selvemmin. Sieltä jo kehotellaan USA:ta elämään huolellisesti, mutta mihin Kiina sijoittaisi säästönsä, jos USA ei niitä ota? Sijoittajan riskin ohella nousee luonnollisesti kysymys, milloin köyhät kiinalaiset haluavat tehdä tuloillaan muutakin kuin säästää?

Muille maille olisi suuri helpotus, jos kiinalaiset innostuisivat ostamaan tuloillaan tavaroita ja palveluja. Vientivetoinen Kiina oirehtii jo ylikuumenemisen merkkejä. Kotimaisen kysynnän piristyminen pakottaisi ohjaamaan kysynnän lisäyksen tuontiin. Kyllä näin vielä joskus tapahtuu, mutta siihen voi mennä toivottoman paljon aikaa, koska muutos saattaa edellyttää sosiaalipolitiikan merkittävää vahvistamista.

Kiina ei ole tietenkään yksin ylijäämiensä kanssa. Euroalueella Saksa on pahasti imuroinut ostovoimaa muista maista. Saksalaiset pankit ovat tyrkyttäneet rahoitusta EU:n etelävaltioille, jotka ovat ostaneet saksalaisia tavaroita ja palveluja.

Suomesta on taas kerran tulossa Euroopan Japani. Tällä kertaa kysymys on siitä, että kansantalous säästää, mutta valtio velkaantuu. Vuodesta 1994 lähtien Suomi on joka vuosi tienannut enemmän kuin syönyt. Näinä vuosina ylijäämää on kertynyt runsaat 110 miljardia euroa. Meillä on iso julkinen sektori, mutta ei valtio ole sentään koko Suomi.

Saksaa, Japania ja Suomea yhdistää se, että yritykset eivät ole keksineet riittävästi kannattavia investointikohteita kotimaassaan. Tämä on keskeinen syy näiden valtioiden velkaantumiseen. Jos edellä mainitusta ylijäämästä olisi investoitu kunnon siivu Suomeen, valtion velkaongelmaa ei olisi. Tästä löytyy myös mielekäs näkökulma valtion velkaongelman ratkaisuun.

Maailmantalouden tasapainottamiseen ei ole nopeaa tietä. Reaalitalouden epätasapainot pakottavat uusiin tuotteisiin rahoituksen puolella. Euromaiden yhteiset velkakirjat tekevät tuloaan. Niitä vastustetaan, kunnes niihin vedoten jäsenmaiden talouspolitiikan yhteistä ohjausta olennaisesti lisätään.

Vuonna 1790 USA:n osavaltioiden velat siirrettiin liittovaltion piikkiin. Muutoksen runnoi läpi valtiovarainministeri Alexander Hamilton. Hänen ajattelunsa johtotähti oli vahvistaa kaikin keinoin unionia ja vähentää osavaltioiden voimaa niin paljon kuin mahdollista. Ei ihme, että Brysselissä kysellään, mistä löytyisi EU:n Alexander Hamilton.

Kirjoittaja on ministeri.

Kuvitus Outi Kainiemi