Kehitys ei kehitä työelämää
Suomessa asenne työhön on konservatiivinen. Puheisiin nelipäiväisestä työviikosta suhtauduttiin kuin jotain pyhää olisi häväisty.
Usein toistellun viisauden mukaan yliarvioimme lähitulevaisuuden muutokset, mutta aliarvioimme, millaisia muutoksia pitkällä aikavälillä tapahtuu. Ajatuksen voi sanoa toisinkin: yliarvioimme muutoksen nopeuden, mutta emme arvaa, kuinka valtava muutos lopulta tulee olemaan.
Yleisen elämänkokemuksen mukaan on myös asioita, jotka eivät lainkaan tottele yllä mainittua viisautta. Yksi esimerkki tällaisesta on työelämä. Yhteiskunnan asenne työntekoon on konservatiivinen: työpaikalle pitää mennä aamulla, työtä tehdään kahdeksan tuntia kerrallaan, vain viikonloppuna on lupa nostaa jokin muu asia tärkeämmäksi – mutta vapaa-ajankin perimmäinen tarkoitus on tehdä ihmisestä parempi työntekijä.
Voisiko elämä näyttää toisenlaiselta? Erityisesti nuorten aikuisten lisääntyvästä työuupumuksesta ja nuorten naisten ahdistuksesta on uutisoitu paljon viime aikoina. Työura ja siihen johtava opiskelu eivät näytä tuovan ihmisille mielenrauhaa ja merkityksellisyyttä.
Työelämä yksin ei ole syypää huonoon vointiin. Maailma on muuttunut. Ehkä työelämä ei muutu mukana tarpeeksi nopeasti.
Muun muassa Sanna Marin on vuosien varrella väläytellyt ajatusta nelipäiväisestä työviikosta. Vastakaiku on ollut usein vähättelevää ja huvittunutta. Viime viikolla aihe nousi Suomessa taas keskusteluun Britanniassa toteutetun kokeilun myötä. Mukana oli 61 yritystä, työntekijät saivat lyhennetyllä työajalla saman palkan kuin ennenkin, ja tulokset olivat hyviä. Stressitasot laskivat ja työn tuottavuus nousi. Samanlaisia tuloksia on nähty ennenkin: kun työpaikalla ollaan vähemmän aikaa, motivaatio pysyy korkeammalla ja voimia jää muuhunkin.
Suomessa mediat huomioivat kokeilun varsin suurieleisesti. Vastaanotossa on ollut paljon positiivista, mutta erityisesti työnantajia edustavat tahot huolestuivat.
Osa keskustelijoista suhtautuu kuin jotain pyhää olisi uhattuna. Pyrkimys lyhentää työviikkoa ja kasvattaa vapaa-aikaa rikkoo sitä vastaan, millainen on hyvä ihminen, hyvä kansalainen ja hyvä suomalainen. Se on vastoin ajan henkeä, jossa pitäisi olla koko ajan ahkerampi ja tuottavampi.
Todellisuudessa vastoin ajan henkeä on työn tekemisen muuttumattomuus. Se rikkoo lupauksia, joita esimerkiksi kehittyvä teknologia on meille antanut.
Teollisia vallankumouksia voidaan rajata historiasta vaikkapa kolme: 1700–1800-lukujen vaihteessa höyrykone muutti Brittein saarten teollisuutta, sata vuotta myöhemmin poltto- ja sähkömoottorit ulottivat muutoksen Manner-Eurooppaan ja USA:han, sata vuotta sen jälkeen digitaalinen vallankumous levittäytyi vieläkin laajemmalle.
Koneiden piti jo alun perin vapauttaa ihmiset ahkeroinnista, ja viimeistään tekoäly ja älypuhelin loputtomine sovelluksineen on markkinoitu meille niin, että ne irrottavat meidät ajan ja paikan ikeestä, vähentävät tekemisen määrää ja hoitavat asioita puolestamme.
Niin ei ole käynyt. Kansalainen halutaan edelleen työpaikalle kahdeksaksi tunniksi viisi kertaa viikossa. Kehitys on tuonut ihmiskunnalle rikkautta ja hyvinvointia, mutta työstä elämän keskeisimpänä asiana se ei ole vapauttanut.
On selvää, ettei kaikkia töitä voi tehdä yhtä vapaasti kuin esimerkiksi omaa kirjailijantyötäni ja ettei juuri nelipäiväinen työviikko ole järjestettävissä kaikille aloille. Työelämään tarvitaan kuitenkin paljon suurempia muutoksia kuin kukaan on toistaiseksi kehdannut ehdottaa.