Jörn Donner: Vaalit lähestyvät - kenen joukoissa seison?
Olin mukana, kun valitsijamiehet viimeistä kertaa juhlavasti saivat valita presidentin. Ratkaisu oli tosin etukäteen selvä Mauno Koiviston ylivoimasta johtuen, mutta tilanteesta ei puuttunut tunnelmaa. Juuri me saimme kansan valittuina suorittaa tämän tehtävän.
Sen jälkeen kansa onkin saanut päättää täysin oman päänsä mukaan. Olin mukana siinä huolestuneessa joukossa, joka ennen vuoden 1994 presidentinvaaleja totesi, että Elisabeth Rehnillä oli suurempi kannatus kuin Martti Ahtisaarella. Mitä pitäisi tehdä?
Keksin omasta mielestäni nerokkaan lauseen, jonka esitin tv-mainoksessa: ”Tunnen molemmat ehdokkaat. Siksi Martti Ahtisaari.”
Tämä oli tietysti tavattoman epäkohteliasta, mutta hätä ei lue lakia. Esiinnyin myöhemmin Helsingissä ja Tampereella viimeisten vaalivaiheiden palopuhujana. Tehtävä oli luonteelleni vastenmielinen, melkein kaikki vaalipuheet ovat liioiteltuja ja valheellisia. Mutta Ahtisaari tuli valituksi.
Hän oli monessa asiassa vastatuulessa mediassa eikä hänen ”oma” puolueensa Sdp koskaan hyväksynyt häntä. Tämä selittää sen kummallisen näytelmän, kun Sdp vuonna 1999 järjesti esivaalin, jonka ehdokkaana oli Ahtisaaren oma ulkoministeri Tarja Halonen. Jälkeenpäin Ahtisaari on selittänyt, että hän ei pyrkinytkään toiselle kaudelle. Jälkiviisaus on kaiken viisauden alkua – ja loppua.
Olin vuoden 1999 talvena turhaan yrittänyt saada aikaan ”kansalaisrintamaa” Ahtisaaren taakse. Puolueiden kauna palkittiin Nobelilla.
Millä tavalla äänestäjä tekee valintansa? On vaikea tietää. Vuonna 1956, kun Urho Kekkosen ura presidenttinä alkoi, kuuluin seurueeseen (Paasikivi-seuran alkua), joka piti häntä parempana kuin Fagerholmia. Syitä ei kerrottu. En tiedä, mihin tämä ajattelu tarkalleen perustui. Ehkä siihen teoriaan, että Kekkonen olisi luonnollinen jatke Paasikiven idänpolitiikalle.
UKK-YYA-sidosta saatiin kestää 25 vuotta. ”Neuvostovastaisuus” merkitsi lähes samaa kuin aiemmin karkotus Siperiaan. Maa ja kansa pärjäsivät kuitenkin jotenkuten tietoisina siitä, että naapuri pysyisi rajan takana. Se perusturva, josta nautimme, sai vahvistusta, kun kansa ja eduskunta liittivät Suomen Euroopan unioniin. Viimeinen askel jäi ottamatta eikä sitä oteta nytkään, koska kansan suuri enemmistö vastustaa Natoa.
Olin läsnä Linnassa, kun presidentti Halonen elegantisti väisti kysymyksen Nato-jäsenyydestä. Eräs suurlähettiläs kysyi, mitä haittaa jäsenyydestä olisi. Vastakysymys Haloselta oli, mitä hyötyä siitä on.
Tässä törmätäänkin keskeiseen kysymykseen: onko Halonen kahdentoista vuoden aikana tehnyt tai sanonut jotain rakentavaa ja uutta? Myönteisessä mielessä voidaan sanoa, että hän ei ole häirinnyt ketään. Hänet on nähty Kauppatorilla onnittelemassa Lordia Euroviisuista, samoin olympialaisissa innostamassa curling-pelaajia. Hän kutsuu varmaankin jääkiekon maailmanmestarit viimeiselle vastaanotolleen itsenäisyyspäivänä. Hyvä niin. Näkemiin.
Tarvitaanko presidenttiä lainkaan? Usein on puhuttu arvojohtajuudesta, mutta en ole kovin paljon sellaista nähnyt Halosen tai hänen edeltäjiensä kausilla. Sen sijaan jo Ahtisaaren aikana aloitettu farssi ylimääräisestä ”lautasesta” pitkälti jatkui Halosen aikana. Hän on ahkerasti seurustellut Venäjän johtajien kanssa, vaikkei hänellä varsinaisesti ole poliittista valtaa. Tämä tapa periytynee Kekkosen ajalta, jolloin presidentti toimi idänsuhteiden ainoana takuumiehenä – ainakin omasta mielestään. Metsästys kannatti.
Monet ovat sitä mieltä, että 6+6 vuotta on liian pitkä presidenttien valtakaudeksi. Ranskassa jopa 7+7 vuotta on mahdollista. Koska presidentinvaalit eivät meillä enää johda muutoksiin hallituksen koostumassa on oikeastaan yhdentekevää, mikä mandaatin pituus on. Lyhempikin kyllä kelpaisi, koska presidentinvaali on ainoa, jossa kansa saa suoraan päättää.
Vasta myöhäissyksyn aikana selviää, ketkä pyrkivät presidentiksi. Tai ehkä paremmin sanottuna selviää, ketkä pyrkivät siihen julkisuuteen, jota ehdokkuus tuo mukanaan. Pekka Haavisto on hieno mies, mutta tuskinpa hän vakavasti luulee saavansa kansan enemmistöä taakseen. Sama pätee vielä pienempien puolueiden ehdokkaisiin, kuten Eva Biaudet, mahdollisesti Päivi Räsänen.
Keskustan olen jättänyt mainitsematta. Paavo Väyrynen haluaa, Olli Rehn ei, Jorma Ollilan osakkeet ovat laskeneet Nokian myötä.
Sdp:n esivaalit olisivat saattaneet olla mielenkiintoiset ilman Paavo Lipposen mukaantuloa. Eräänä iltana monta vuotta sitten olimme eduskunnan edustustiloissa ja Lipponen kertoi, ettei hän pyri presidentiksi. Voisin arvata, että hänen mielenmuutoksensa johtuu siitä, että sormia syyhyää päästä mukaan edes lähelle niitä piirejä, jotka määräävät kansan ja Euroopan kohtaloista. Pelkkä kirjoittaminen ei riitä. Niin tunsin itsekin kun pyrin eduskuntaan viime keväänä.
Sauli Niinistön kannatus kaikissa mittauksissa voi antaa sellaisen vaikutelman, että vaali on jo ratkennut. Itsestäänselvyyteen voi kaatua, kuten tapahtui Paavo Väyryselle viime eduskuntavaaleissa.
Emme tiedä, missä määrin eri puolueiden ehdokkaat hajottavat asetelmaa ensimmäisellä kierroksella, kun vielä on epäselvää, tuleeko Timo Soini ehdokkaaksi. Älykkäänä miehenä hän tietää, ettei voi voittaa, mutta houkutus uida EU- ja eurovastaisuuden sameassa virrassa voi olla liian suuri. Nythän monet ihmiset Suomessa näyttävät unohtaneen, mitä Eurooppa meille merkitsee.
Ihme kyllä sosiaalinen media ei ole keksinyt kerätä 20 000 halukkaan joukkoa sekoittamaan peliä ja tuomaan esille ehdokasta puolueiden ulkopuolelta.
Kenen joukoissa minä seison? Kerron sen sitten kun on aika.
Kirjoittaja on kulttuurivaikuttaja ja entinen kansanedustaja.
Kuvitus Outi Kainiemi