Jörn Donner: Jäähyväiset Sdp:lle ja poliittiselle uralle

Profiilikuva
eroaminen
Teksti
Jörn Donner
Kirjoittaja on kulttuurivaikuttaja ja entinen kansanedustaja.
Jäähyväiset

On aika vetää johtopäätöksiä poliittisesta urasta, kirjoittaa Jörn Donner.

Kohta koittaa katteettomien poliittisten lupausten aika. ”Minä” ja ”me” pystymme hoitamaan maan asiat paremmin kuin edeltäjät. Jos ”minä” ja ”me” pääsemme eduskuntaan ja sitten hallitusvastuuseen, ei ole syytä huoleen. Mainitsematta jää, että eduskunta useimmille on hyvin palkattu suojatyöpaikka monine etuineen; oma sihteeri, lääkäreitä, kuntosalia, fysioterapiaa. Vaikka taloon tultaisiinkin lentokoneella ja taksilla tai kävellen rautatieasemalta, pääsee siellä ilmapiiriin, jossa avuliaat avustajat ja muu henkilökunta pitävät huolen siitä, että ympäröivään lumisateeseen tai Musiikkitalomöhkäleeseen tai yhteiskunnan pienimpiin ei tarvitse kajota, paitsi valiokuntahuoneen kautta.

Nyt olen kuitenkin itse päättänyt juhlia pitkiä jäähyväisiä politiikasta ja puolueista, hieman toisin kuin Raymond Chandlerin kuuluisassa romaanissa, jossa kertojaminä Marlowe uskollisena muistelee kuollutta ystäväänsä, joka ei sitten ollutkaan kuollut. En ole herättämässä mitään tai ketään henkiin.

Ilman surua ja haikeutta olen havainnut, että työkykyinen, kieliä osaava, kokenut mieshenkilö ei ole kovin haluttu politiikan piirissä, mikä johtunee siitä että hän (=tämän kirjoittaja) on aivan liian vanha, 77 vuotta tätä kirjoittaessa, ja lisää ikää tulee jatkuvasti. Viime eduskunnan ikäpuhemies oli Claes Andersson, joka on minua neljä vuotta nuorempi. Hänkin jätti sitten väliin.

Keskustelu eläkeiästä on sikäli absurdia, että balettitanssijan, lentokapteenin, muurarin ja minun välinen ero on huomattava, etenkin kun tanssija ei oikein enää pysty tanssimaan määrätyn iän jälkeen, eikä muurari muuraamaan. Kiitos erinomaisen onnistuneen sairaanhoidon ja kirurgien olen paremmassa kunnossa kuin kymmenen vuotta sitten, mutta politiikka ei katso tätä, se katsoo nuoruutta ja kauneutta, ja sitähän riittää. Ruma, vanha ja viisas ei kelpaa.

Tarina päättyneistä ja kesken jääneistä jäsenyyksistä on pitkä, kerron sen lyhyesti. Avainsana tässä on nimenomaan jäsenyys. Suomessa on tuhansia virkoja, joihin ei pääse olematta sopivan puolueen jäsen. Niin kauan kuin sosiaalidemokraattinen hegemonia oli vallalla Yleisradiossa, jäsenkirja (ja tietysti pätevyyskin!) takasi toimitusjohtajan paikan demareille. Nyt se hegemonia on ohi, mutta voi tietysti epäillä, korvaako johtajanpaikka Nokia-Siemens-networkissa sen ammatillisen pätevyyden, joka epäilemättä oli edeltäjien tunnusmerkki.

Pär Stenbäck sai minut liittymään Rkp:n jäseneksi, mikä johti kaupunginvaltuustoon ja sittemmin eduskuntaan, jossa kuitenkin viimeisinä vuosina tunsin oleskelevani väärässä paikassa, kun tämä laitos yli kolmen kuukauden aikana märehti budjettia, jonka jälkeen vuori synnytti hiiren, eli muutaman pienen lisäyksen. Elettiin Ahon hallituksen aikaa. Inhosin sitä.

Sittemmin Rkp luopui jäsenyysvaatimuksesta, mutta olin siihen aikaan muualla. Hampaankoloon ei tästä ajasta jäänyt mitään, paitsi monta kertaa vatvottu kysymys kulttuuriministerin hommasta. Se ei ollut Rkp:n syytä, vaan keskustan ja Paavo Väyrysen, jotka eivät tykänneet minusta. Enkä minä heistä.

Palvelin uskollisesti Rkp:tä, vaikka pelkään, että siitä nyttemmin on tullut ensisijaisesti kielipuolue, kun taas itse olen sitä mieltä että kieliasia on muiden suomalaisten puolueiden päänsärkyä, sillä jos suomalainen enemmistö on niin typerä, että se haluaa rajoittaa pohjoismaista yhdessäoloa, ja sitten preferoi huonoa englantia, niin siitä vaan. Onneksi meille jäi pitkä ruotsalainen perintö, ja huolehtikaa nyt siitä, että saan kuolla ruotsiksi. (Tämä ei luultavasti toteudu, vaan kuolen arabiaksi tai venäjäksi.)

Sitten se sosiaalidemokratia, kahdella tai yhdellä a:alla.

Turtumus Los Angelesin pääkonsulina tenniskenttineen sai minut mielijohteesta suostumaan euroehdokkaaksi, ja tulin valituksi ja samalla puolueen jäseneksi. Yhteistyö Euroopassa oli erinomaista kahden ja puolen vuoden aikana, meitä oli neljä (nyt kaksi), ja sain olla vetämässä Viroa ja muita Baltian maita jäseneksi. Eduskunnassa olin aikoinaan ollut siinä historiallisessa äänestyksessä, jossa Suomi tuli jäseneksi. Sen kunniaksi Sauli Niinistön ja Anssi Rauramon kanssa juotiin tuplaviskit Manalassa ennen äänestystä.

Erosin sd-puolueesta ja tulin uudelleen jäseneksi, kun katsoin, että Paavo Lipposta oli väärin perustein ja kyseenalaisin menetelmin hankituilla juoruilla mollattu, tuloksena Anneli Jäätteenmäen lyhyt kananlento valheineen kaikkineen. Sillä tiellä olen ollut lähes kahdeksan vuotta, ja ilman suurempaa kitkaa. Mutta nyt on aika vetää johtopäätöksiä ja viettää pitkiä jäähyväisiä.

Osaselitys piilee siinä, kuten eräs ystäväni sanoi, että Suomessa on kolme sosiaalidemokraattista puoluetta, punertava, vihertävä ja sinisenharmaa. Ja koska kaikilla näillä on kova halu kertoaa äänestäjille, mitä pitäisi tehdä (vaikka eri koostumuksissa ovat olleet vallassa viimeiset 50 vuotta) ymmärrän hyvin, että maahamme on noussut Perussuomalaisten oppositiopuolue, joka syystäkin kysyy, millä perusteilla nämä kolme pystyvät remontoimaan yhteiskuntaamme, kun eivät aiemmin pystyneet sitä tekemään. Hyvinvointivaltio on kaikkien hyväksymä, muodot ja käytännöt ovat sitten erilaisia. Perinteinen vasemmisto elää auringonlaskun aikaa koko Euroopassa.

En tiedä täsmälleen, mitä nämä kolme entistä ”suurta” nyt lupaavat, mutta eivät ainakaan niitä kipeitä leikkauksia, joita ilman valtavia vajeita ei pystytä poistamaan. Ja koska näin on, jätän tältä päivältä sen viimeisen jäsenyyden, jota ilman en saa virkoja, mutta se on yhdentekevää, kun en muutenkaan niitä saa.

Olen edelleenkin HIFK:n ja Suomen Sauna-seuran jäsen.

Kuvitus Outi Kainiemi.