Kirjailijat traumanpalvonnan vankeina

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2025.

Suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, sen kruununjalokivenä autofiktio.

Valtaistuimella pönöttää oman kokemuksen ainutkertaisuus, ainutlaatuisuus ja autenttisuus, länsimaisen maailmankatsomuksen ylin kultti. Minuus on kiukkuinen ja hemmoteltu lapsi, jonka tunne-elämän koskemattomuutta tiikeriäiti ja curling-isä puolustavat kynsin ja hampain. Samalla kirjallisuudesta on kehkeytynyt viikkolehtien selviytymistarinoiden jatketta, itseään toistavaa mantraa.

Traumasta on kasvanut maallistuneessa länsimaisessa ajattelussa hengellinen kokemus, joka korvaa Jumalan. Se on elämän keskeinen sisältö ja merkitys, jonka ympärille rakennettuun narratiiviin ihminen on heitetty kellumaan.

Merkityksen korvikkeeksi trauma sopii paremmin kuin hyvin, koska se on jotain luovuttamattomasti omaa ja täyttää merkityksellisyydeltä vaadittavan ehdon eli se on riittävän syvällinen. Traumasta tulee identiteetin keskeinen rakennuspalikka ja ilman traumaa ihmisestä puuttuu jotain, mikä paradoksi! Se muuttuu kipeästä inhimillisestä tragediasta yhteiseksi olemisen tavaksi ja kerää ympärilleen suunnattomasti valtaa.

Ihminen on yksinkertaisesti täynnä. Hän on täynnä itseään, omaa tunnettaan, omaa kokemustaan, omaa identiteettiään, omaa persoonallisuuttaan, omaa mielipidettään ja omaa menneisyyttään. Täyteen ahdettuun yksilöön ei mahdu juurikaan enää mielikuvitusta, hädin tuskin edes toista ihmistä. Tai ainakin tuo toinen ihminen voidaan vaihtaa milloin tahansa.

Myös kirjallisuus tulvii täynnä olemista. Kirjailija on jäänyt traumanpalvonnan vangiksi ja alkanut toteuttaa siihen sisäänkirjoitettuja vaatimuksia, koska kirjoittamisen perusasetukseksi on lukittu yksilön kokemuksen pyhyys. Hän toteuttaa silti ympäristön vaatimuksia, koska yksilönkeskeisyydestään huolimatta hän haluaa kuulua joukkoon, vaikka ei tätä mielellään tunnustaisikaan. Huomiopaineet kuristavat meitä kaikkia.

Kun kirjallisuutta katselee vuosisadan perspektiivillä, se on siirtymistä minäkertojan valtakauteen. Jos aikaisemmin kerronnan perusoletuksena oli kaikkitietävä kertoja tai ainakin ulkopuolinen kertoja, viimeisten parin vuosikymmenen aikana minäkertoja on heivannut kaikkitietävyyden jalustaltaan ja korvannut sen omalla pitkittyneellä monologillaan. Kaikkitietävyyden voinee tietysti samaistaa myös patriarkaalisuuteen, maskuliiniseen auktoriteettiin, jonka purkaminen ei liene huono asia.

2000-luvun alussa suomalaisessa kirjallisuudessa yleistyi moniääninen näkökulmatekniikka, jossa useat minäkertojat toivat esiin omaa subjektiivista kokemustaan ja rikkoivat narratiivin yksiulotteista totuutta. Kerrontatapa rikasti kirjallisuutta, mutta paljasti myös jotain olennaista sen lukkiutumista kohti yksilönpalvontaa. Tuntuu hassulta, että moniäänistä kerrontaa lanseerasi sen alkuvaiheessa Hannu Raittila, joka on esseissään profiloitunut enemmän vanhan kansan miehenä ja vastavirtaan kulkevana jääränä.

Autofiktio ei terminä ole uusi ja sen keinoja ovat käyttäneet korkeatasoisesti vaikkapa Henrik Tikkanen ja Pirkko Saisio. Pandoran lippaan avasi kuitenkin lopulta karismaattinen Karl Ove Knausgård. Ihastunut palvontakultti ja kirjallinen joukkopsykoosi saivat painokoneet pyörimään loppumatonta traumatarinaa.

Sen jälkeen mitään rajoituksia ei enää ole ollut. Autofiktiosta on tullut kirjallisuuden normi ja turvasatama, joka osuu myös sopivaisuutta ja nuhteettomuutta korostavaan nykyaikaan, jonkinlaiseen uuteen viktoriaanisuuteen. Kun kirjoittaa omista kokemuksista, vaikka miten aukinaisesti ja rohkeasti, ei ainakaan saa syytettä siitä, että harrastaisi kulttuurista omimista.

Samaa minäkertojan ylivaltaa edustaa muodikas biofiktio, jossa oikeasti eläneille, usein merkkihenkilöille, kuvitellaan minäkerronnan kautta subjektiivinen elämysmaailma eli mennään syvälle henkilön nahkoihin. Jos aikaisemmin elämäkerta oli eletyn elämän aikaa vasten peilautuva eeppinen kokonaisuus, nyt se on elämästä irrotettu fragmentti, jota valaisevat eletyn elämän subjektiiviset muistikuvat. Kaiken ytimeen on nostettu yksilön tunne, kokemuksellisuus ja sisäinen ääni.

Suomalaisen traumanpalvonnan kansallisena erityismuotona on talvi- ja jatkosota, joiden ydinmehusta pulppuaa uskomaton määrä kirjoja joka vuosi. On suorastaan jokaisen kirjailijan velvollisuus kirjoittaa jossain vaiheessa uraa joku tähän aikakauteen liittyvä opus. Ja näkökulmia tietysti riittää niin monta kuin on elänyt ihmistäkin.

Autofiktiota perustellaan usein sen tärkeydellä. On tärkeää kertoa juuri tämä tarina, se ansaitsee tulla kerrotuksi. Mutta onko se sittenkään kovin tärkeä? Onko oman tarinan kertominen lopulta tärkeää vain siksi, että se vahvistaa yksilön asemaa kaiken keskipisteenä ja siten autofiktiivistä kirjallisuutta, siis itseään ylläpitävä kehä? Ainakin Rachel Cusk on yrittänyt rikkoa tätä tärkeyden illuusiota luomalla kirjoihinsa ulkopuolisen tarkkailijan ja purkamalla tarinoiden tärkeyden hierarkiaa.

Yksilön pyhyydestä syntyy myös toisenlainen kehä, sillä yksilönpalvonta aiheuttaa itsessään traumoja, yliherkistää. Kaikesta tapahtuneesta tulee subjektiivisesti niin merkittävää ja tärkeää, että trauman syntymisen kynnys madaltuu jatkuvasti. Trauma banalisoituu ja toisaalta normaali elämä muuttuu vaaralliseksi.

Tällöin mikä tahansa uhka yksilöllisyyttä vastaan aiheuttaa raivokkaita vastareaktioita, koska kyse on nykyaikaisesta jumalanpilkasta. Uhkaaja ansaitsee ankaran rangaistuksen tai ainakin teilauksen somemaailmassa; siellä moniminuuksinen kakofonia toteutuu kaikessa ultrareaktiivisessa sekopäisyydessään.

Toinen yleinen perustelu autofiktion arvolle on kokemuksen jakamisen tärkeys, siis ajatus siitä, että elämä muuttuu paremmaksi, kun kaikki tunteet ja kokemukset on jaettu.

Taakoista puhuminen ja avautuminen ovat kiistatta hyödyllisiä asioita, niin kannattaa tehdä, joskaan ei aivan kaikkialla. Jos maailma on kuitenkin täynnä pelkkää omaa kokemusta ja tunnetta, kuka enää kuuntelee toista? Minkälainen olisi kirja joka kuuntelee? Entäpä autofiktion kirjoittajan läheiset? Väliäkö heillä. Kirjailija on vapaa kirjoittamaan mistä haluaa ja varsinkin jos hän haluaa. Muiden tehtävä on ymmärtää.

Yksilön subjektiivisen kokemuksen pyhyyttä suojaa läpäisemätön muuri, jota pidetään pystyssä kollektiivisin turvajärjestelyin. Kukaan ei voi sanoa kokemuksesta oikeastaan mitään, koska kenelläkään muulla ei ole siihen pääsyä. Tämän omnipotentin statuksen keskellä ihminen on mukavasti suojassa.

Jokainen kirjailija ammentaa lopulta omista kokemuksistaan, ja ymmärrän olevani itsekin saman traumanpalvonnan vanki. Omissa kirjoissani keskiössä on poikkeuksetta jokin trauma, joka vaikuttaa päähenkilön elämään ratkaisevalla tavalla ja antaa suhteellisen järkevän kuuloisen ”selityksen” elämälle. Tarvitseeko edes mainita, että kerrontamuoto on useimmiten minäkerrontaa ja olennaista on päähenkilön mielenmaisema, hänen sisäinen puheensa.

Myös tämän pamflettimaisen esseen voi nähdä yksilönpalvonnan ilmenemisenä. Juuri minä halusin kirjoittaa nämä lauseet. Juuri minä halusin julistaa kaikille omia subjektiivisesti tärkeinä ja älykkäinä pitämiäni ajatuksia. Juuri minä ajattelin, että niillä on jotain merkitystä. Juuri minä. Minä. Itseään ei voi repiä irti kritisoimastaan maailmasta.

Jotain on kadonnut. Jotain pitäisi löytää. Siinä välissä on kirjallisuus, jonka kauneus on etsimisessä, kyseenalaistamisessa, silmien avaamisessa ja ajattelussa. En innostu taiteen välineellistämisestä, mutta meidän kirjailijoiden täytyy erottautua ja tehdä kirjallisuudesta relevanttia, sillä taiteella pitää olla jotain merkitystä, sen pitää olla piikki lihassa.

Viihde silittää ihmistä myötäkarvaan ja kertoo totuuksia, jotka jo tiedämme. Mutta taide, meluavana tai hiljaisena, yrittää harata vastakarvaan ja paljastaa jotain, mitä emme näe tai halua nähdä. Muussa tapauksessa alamme ajatella taiteesta itsekin kuten nykyiset päättäjät: ihan kivaa mutta aivan sama.