Esirippu ylös

Olin kauan sitten illallisella saksalaisen yritysjohtajan kanssa. Saksan pääkaupungin siirto takaisin Berliiniin oli saatu päätökseen joitain vuosia aiemmin ja myös kyseisen yrityksen toimialan sääntelystä vastannut ministeriö oli siirretty sinne. Yrityksen yhteiskuntavaikuttaminen hoidettiin silti edelleen maan väliaikaisena pääkaupunkina aikaisemmin toimineesta Bonnista käsin.

Kun ihmettelin asiaa, seuralaiseni totesi ykskantaan, että yrityksen vaikuttamistyön ammattimaisuuden kannalta oli yksinomaan hyväksi, että sen omien lobbareiden lapset eivät olleet enää samassa koulussa ja päiväkodissa ministeriön virkamiesten lasten kanssa.

Omissa tuolloin vielä melko tuoreen ex-poliitikon korvissani se kuulosti melko hätkähdyttävältä. Myöhemmin toki ymmärsin, että näkemys oli sekä relevantti että järkevä: kansainvälisillä markkinoilla toimivan yrityksen asioita saattoi hoitaa kaikessa ja kaikkialla yksinomaan paikkansapitävät faktat edellä.

Asia nousi mieleeni, kun seurasin Garden Helsingin valtiontukeen liittyneen vaikuttamistyön ja päätöksenteon käsittelyä mediassa. Muistin jälleen eläväni pienessä, syrjäisessä valtakunnassa, jossa melkein kaikki tuntevat toisensa, ja jossa vaikuttamistyö voi siksi olla toisinaan myös hyvin heppoisiin argumentteihin perustuvaa ja kotikutoista.

Garden Helsinki -jupakka ei herättänyt minussa suuria tunteita. Hämmästyin silti hieman. En Garden Helsingin toimintaa vaan sitä, että vaikuttamistyön avoimuuden puutteista ylipäätään syntyi runsaasti tutkivia juttuja ja julkista keskustelua. Ja sitä, että kohu laantui vasta, kun eduskunnan kesätauko keskeytettiin hallituksen tiedonannon ja siitä äänestämisen ajaksi.

Hämmästykseni liittyi siihen, että avoimuuden ja läpinäkyvyyden kysyntä on mielestäni ollut Suomessa jo pitkään laskeva. Laskussa on ollut myös päättäjien ja korkeimpien viranhaltijoiden sitoutuminen siihen, että julkisuuslakia sovellettaisiin mieluummin laajasti kuin suppeasti. Siksi en aluksi uskonut, että Garden Helsingin lobbaustyötä koskeneet jutut saisivat tuulta purjeisiinsa.

Niin kuitenkin kävi – ja tuoreen avoimuus­rekisterilainsäädännön näkökulmasta oikein hyvä niin.

Suomessa jokainen vaikuttamistyötä tekevä vastaa itse siitä, että kaikki lain vaatimat rekisterimerkinnät tulee tehtyä asianmukaisesti. Vaikuttamisen kohteilla vastaavaa velvollisuutta ei ole.

Garden Helsinki -tapauksessa syyllisen leiman sai siksi nimenomaan hanketta lobannut entinen ministeri, kansanedustaja ja pormestari Jan Vapaa­vuori. Hän toki antoi siihen myös kosolti aihetta. Jonkinlaista sensitiivisyyttä jäi mielestäni silti puuttumaan myös Vapaavuoren vaikuttamistyön kohteilta.

Epäasiallisten vaikuttamisyritysten kohteeksi joutumista ei voi yksikään päättäjä yksin estää. Oman suhtautumistapansa siihen voi silti valita. Samoin sen, millaisen jäljen itse jättää niistä asioista, joita on eri rooleissa päättämässä ja linjaamassa.

Päättäjien itse pitämät julkiset lobbauspäiväkirjat menivät jo aikaa sitten pois muodista. Myös toimintatavan toisen ääripään eli tietyn ajan kuluessa automaattisesti katoavien sähköpostien käytön soisi hiipuvan. Ja ainakin rekisteröityneiden lobbareiden toivoisi kieltäytyvän johdonmukaisesti niiden käytöstä – silloinkin, kun yksittäiset päättäjät niitä pyytävät.

Garden Helsingin valtiontukiasiassa oli kyse hallituksen kehysriihessä ”poliittisessa prosessissa” tehdystä ehdollisesta päätöksestä. Päätöksen virkavalmistelu käynnistyi vasta myöhemmin.

”Poliittinen prosessi” on ollut tällä vaalikaudella ahkerassa käytössä myös muissa asioissa. Hallituskauden alussa se näkyi erityisesti tiukkojen, vain yhden ratkaisutavan sisältävien valmisteluohjeiden antamisena virkamiehille. Viimeisen reilun vuoden aikana se on näkynyt siinä, että niin eri vaihtoehtojen tutkiskelu kuin niitä koskevien vaikutusarvioiden ja pykäläluonnosten tekeminen siirtyivät joissain tapauksissa kokonaan ministeriöiden ulkopuolelle – ja samalla alueelle, jonne asiakirjojen julkisuutta koskeva lainsäädäntö ei yllä.

Politiikka on toki aina politiikkaa, ja virkavalmistelu virkavalmistelua. Avoimessa demokratiassa niiden väliin tarvitaan hyvin dokumentoituja prosesseja, jotka kestävät tarvittaessa kriittisen tarkastelun myös julkisuudessa. Jos näitä prosesseja ei ole, demokratian edus­tuksellisuus ja siihen liittyvä tilivelvollisuus menettävät merkityksensä. Tilalle tulee pelkkä vahvemman oikeus – niin kuin kansainvälisessä ja osin Euroopan unioninkin politiikassa on jo monesti tullutkin.

Garden Helsinki -jupakan kiinnostavin kysymys onkin mielestäni se, jäikö siihen nyt liittynyt eduskunnan kesätauon keskeyttäminen vain yhdeksi maineenhallintaoperaatioksi muiden joukossa. Vai synnyttääkö se ajan myötä vaatimuksia avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisäämisestä myös sinne, missä on kyse vasta ”poliittisessa prosessissa” olevista asioista?

Kaikki ei tietenkään voi olla koko ajan täysin avointa, läpinäkyvää ja julkista. Eikä edes lailla säädeltyä. Päätöksenteon etiikalla ja omien toimintatapojen valinnalla on siksi väliä. Samoin sillä, kenelle päättäjät katsovat olevansa tilivelvollisia toiminnastaan.

Erilaisilla julkisilla sitoumuksilla, hyvällä kauppatavalla ja muulla vapaaehtoisella itsesäänte­lyllä on oma perusteltu sijansa monilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Jotain niiden kaltaista olisi mielestäni hyvä rakentaa myös avoimuusrekisterilainsäädännöstä tietoisesti pois rajatun puoluetoiminnan ja siihen kohdistuvan vaikuttamistyön dokumentoimiseen. Ja myös siihen, mitä erilaisista hallitustyöskentelyyn liittyvistä ”poliittista prosesseista” kerrotaan julkisuudessa. Ja missä vaiheissa.

Se ei vielä räjäyttäisi pankkia. Se voisi kuitenkin lisätä politiikkaan ja sen menettelytapoihin liittyvää luottamusta Suomessa. 

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 5/2026. Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä.  Kanavan voit tilata täältä.