Järkevä luonnonsuojelija - miten Patrick Mooren ajatukset toimisivat Suomessa?

Profiilikuva
aktivismi
Teksti
Matti Hukari
Matti Hukari on elintarviketieteiden maisteri, joka toimii yhteiskuntavastuuseen ja kestävään kehitykseen liittyvissä asiantuntijatehtävissä ja on kirjoittanut artikkeleita ja kirja-arvioita energiapolitiikasta. Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat henkilökohtaisia.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Greenpeacen perustajajäsen Patrick Moore on merkittävä kanadalainen tiedemies, jonka saavutuksista on enimmäkseen vaiettu.

Metsänhoitaja ja geologian tohtori on huolissaan ympäristön pelastamisen nimissä tehtävästä aivopesusta, jolla estetään järkevää ympäristöpolitiikkaa eli rajoitetaan metsien käyttöä, geeniteknologiaa, ydinvoimaa ja kemianteollisuutta.

Suurimman osan vuonna 2010 julkaistun kirjan Confessions of a Greenpeace Dropout: The Making of a Sensible Environmentalist (vapaasti suomennettuna “Greenpeace-luopujan tunnustukset, eli kuinka tullaan järkeväksi luonnonsuojelijaksi”) sivuista vie kertomus Greenpeacen alkuvaiheista.

Moore osallistui 1970-luvulla yhtenä pääorganisoijana muun muassa ydinkokeiden vastustamiseen sekä valaiden ja kuuttien pyynnin rajoittamiseen tähtääviin julkisuusoperaatioihin. Niiden toteutukset käydään läpi sopivalla yksityiskohtaisuudella.

Kirjassaan Moore käy myös perusteellisesti läpi syitä, miksi hänen ja Greenpeacen tiet aikanaan erkanivat.

Käänne hänen ajattelussaan tapahtui vuonna 1982 Nairobissa järjestetyssä YK:n kokouksessa. Tällöin hän oivalsi että maapallo ja ihmiskunta tarvitsevat humaania ja positiivista ympäristöpolitiikkaa uhkailun ja kiristyksen sijaan. Tärkeämpää olisi etsiä ratkaisuja kuin ongelmia.

Luonnonsuojelujärjestöjen mielestä taloudellisesta kestävyydestä huolehtiminen ei kuulu heille, Mooren mielestä taas kuuluu. Taloudellisesta kestävyydestä huolehtiminen on ensisijaista, jotta myös ympäristöstä voidaan huolehtia. Viimeksi tämän on käytännössä nähnyt Euroopassakin kun ateenalaiset alkoivat viime talvena hakea polttopuunsa salakaatamalla Olympoksen rinteiltä.

Lopullinen ero tuli 1986, kun Moore ei tiedemiehenä voinut ymmärtää kloorin käytön täyskieltoon tähdännyttä kampanjaa.

Kloorin käyttöhän oli juomavesien puhdistuksen kautta pelastanut kymmeniä miljoonia ihmishenkiä estämällä muun muassa lavantautia ja koleraa leviämästä juomaveden mukana.

Moore huomasi olevansa järjestönsä ainoa tiedemies. Greenpeace oli miehitetty poliittisilla aktivisteilla joiden motiivi oli henkilökohtaisen uran luominen. Mooren näkemyksen mukaan jokaisen pitäisi ensin opetella faktat ja ajatella itse. Toiminnan pitäisi perustua tieteeseen, ei julkisuuden tavoittelemiseen.

Metsien kestävän käytön uranuurtaja

Mooren työ suuntautui 1980-luvulla ensin kalankasvatukseen ja myöhemmin etusijassa kestävään metsätalouteen.

Moore kiinnitti vuonna 1989 huomiota siihen, että puun tulisi olla hiilineutraalia ja uusiutuvaa energiaa, koska metsä kasvaessaan sitoo hiiltä saman määrän, mikä poltossa vapautuu. Ainakin osittain hänen ansiostaan kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC (Intergovernmental Panel of Climate Change) on luokitellut puun hiilineutraaliksi.

Moorea on siis kiittäminen, että puu on nollapäästöistä EU:n päästökaupassa ja Suomelle on edullista käyttää puuta energiantuotantoon.

Tähän asiaan liittyy kesän 2013 aikana kantautuneet tiedot, että EU:n komissiossa valmistellaan biomassan kestävyyskriteereistä direktiiviä, jolla päästökerroin vaihtelee puun alkuperän perusteella.

Moore toi julkisuuteen myös tutkimukset, joiden mukaan nuoret metsät sitovat enemmän hiiltä kuin vanhat metsät (IPCC 1996) ja siksi metsien uudistaminen on suositeltavaa, jos mielitään vähentää hiilidioksidin määrää ilmakehässä.

Samoin Moore oli vuonna 1991 luomassa Brittiläisen Kolumbian provinssin kestävän metsätalouden periaatteita. Ne ovat olleet esityönä nykyisille PEFC- ja FSC- standardeille, jotka määrittävät kestävän metsätalouden kriteereitä.

Mooren mukaan puut ja metsät ovat tehokkain vastaus ja lääke siihen, kuinka:

  • ehkäistään maaperän eroosiota,
  • sidotaan hiiltä ilmakehästä,
  • lisätään planeettamme vihreyttä ja luonnon monimuotoisuutta,
  • ja korvataan uusiutumattomia materiaaleja rakentamisessa ja teollisuustuotteissa.

Moore myös muistuttaa, kuinka IPCC sai alkunsa.

Se muodostettiin säätieteilijöiden ja ympäristönsuojelijoiden kesken. Näiden lähtökohtainen oletus oli se, että ihminen aiheuttaa globaalin lämpenemisen ja siitä johtuen IPCC ei noteeraa tästä eriäviä mielipiteitä.

Mooren näkemystä ja lievää kritiikkiä IPCC:n tieteellisyyden puutetta kohtaan tukevat ne muutamat tietovuodot, joiden mukaan IPCC on estänyt eriävien tutkimustulosten julkaisun.

Vihreä uskonto on taistolaisuuden perintöä

Mooren oivalluksen mukaan vihreissä ympäristöjärjestöissä vaikuttaa tätä nykyä hallitsevasti entisiä laitavasemmistolaisia, jotka väittävät olevansa oikeaoppisempia kuin muut. Näiden piirien intressinä on länsimaisten demokratioiden kansalaisten elinolojen vaikeuttaminen.

Vihreissä on hänen mielestään saanut vallan puhdasoppisten joukko, joka ylläpitää pelkoa maapallon tuhosta saadakseen siitä elantonsa.

Ensimmäisiä merkkejä järjestön puolueellisuudesta oli François Mitterrandin hallituksen piilotukeminen Ranskan parlamenttivaaleissa 1986 ja sandinistien tukeminen Nicaraguassa.

Fanatismin tunnusmerkit ovat nähtävissä useassa ympäristöjärjestössä ja uskonnoista on tuttua ei-uskovien esittäminen vihollisina. Ilmastouskonto ei eroa muista uskonnoista tässäkään suhteessa: hiljattain Al Gore vertasi ilmastonmuutoksen epäilijöitä rasisteihin.

Aikanaan Neuvostoliitossa poistettiin kuvista ja historiankirjoista kulloisellekin vallankäyttäjälle kiusallisia henkilöitä. Samalla tavoin Greenpeace poisti Mooren perustajajäseniensä luettelosta 2007.

Kirja antaa myös oppitunnin median hallinnasta, jossa ympäristöjärjestöt ovat olleet mestareita. Suuri osa ympäristöasioista kirjoittaneista toimittajista on heikkoja ympäristöosaamiseltaan ja taipuvaisia asioiden kärjistämiseen.

Mooren kollega Greenpeacen perustajajäsenenä, toimittaja Bob Hunter, kiteytti jo 1971 järjestön strategian: “Ainoa keino suurten ihmisjoukkojen käytöksen muuttamiseksi on luoda helposti tajuttava ympäristöuskonto, jonka kautta ihmiset uskovat johtajiinsa liikoja kyselemättä. Asioiden selvittäminen tieteelliseltä pohjalta on liian monimutkaista.”

Hunterin strategia on toiminut ja 40 vuoden aikana voimasuhteet ovat muuttuneet.

Ympäristöaktivistit olivat pieniä toimijoita 1970-luvulla teollisuusyritysten ja valaanpyytäjien mahtiaseman rinnalla. Nykyään, kun ympäristöaktivistit ovat äänessä, talouselämä ja teollisuus kumartavat, jotta eivät joutuisi ikävään julkisuuteen ja saisi ympäristöroiston leimaa.

Mediakin on nielaissut syötin, sillä järjestön aluevastaavia kutsutaan usein uutistoimituksiin kuultaviksi “puolueettomina” asiantuntijoina.

Moore kertoo kirjassa myös lukuisia esimerkkejä siitä kuinka hyvät uutiset eivät ole uutisia. Esimerkiksi käytetyn ydinpolttoaineen hyödyntäminen lääketieteellisissä tarkoituksissa 20 miljoonassa diagnoosissa vuosittain ei ole juuri saanut palstatilaa. Olisiko syynä se, että lääketieteellisten isotooppien kehittäjät olivat 1980-luvun Etelä-Afrikan ydinvoimateollisuuden toimijoita?

Tosin viime vuosina Mooren kirjan julkaisemisen jälkeen media on tuonut – ainakin Yhdysvalloissa – myös ilmastoskeptisiä näkökulmia esiin enemmän kuin tiedeyhteisön jakauman perusteella voisi olettaa.

Kauniit sanat ja käsiteviidakko

Moore avaa kirjassaan neljä ympäristöpolitiikan kauniilta kuulostavaa käsitettä jotka poliitikot yleensä sotkevat joko tarkoituksella tai ymmärtämättömyyttään.

  1. Uusiutuva luonnonvara ja uusiutuva energia. Sillä tarkoitetaan energiamuotoja jotka uusiutuvat verrattain nopeasti luonnossa, ja lähes kaikki perustuvat alun perin auringon tuottamaan energiaan. Näitä ovat biomassa, vesivoima, maalämpö, tuuli- ja aurinkovoima sekä puusta tehdyt biopolttoaineet. Puu kaiken kaikkiaan on yleisin uusiutuva materiaali ja energialähde.
  2. Puhdas teknologia eli cleantech. Tällä termillä tarkoitetaan teknologiaa, joka ei saastuta ympäristöä. Suppeasti ajatellen tuulivoima, aurinkovoima, ydinvoima ja vesivoima ovat kaikki puhdasta teknologiaa, mutta vain, jos unohdetaan näiden energiamuotojen kokonaiselinkaari. Bauksiitti täytyy louhia ja jalostaa alumiiniksi, jotta saadaan aurinkopaneeleita, vesivoimalat tarvitsevat raudoitusta ja sementtiä patorakennelmiin samoin kuin ydinvoimalarakennukset. Biopolttoaineiden jalostus tarvitsee tehtaat ja logistiikan. Näin ollen puhdas teknologia on aina suhteellinen käsite. Uusiutuva energia ei aina ole puhdasta teknologiaa. Esimerkiksi avotulta poltettaessa muodostuu nokea ja myrkyllisiä yhdisteitä. WHO:n mukaan 1,5 miljoonaa ihmistä kuolee vuosittain puun poltosta aiheutuviin ilmansaasteisiin.
  3. Kestävästi tuotettu – alun perin kestävä kehitys – on konsepti, ei absoluuttinen määre, enemmänkin matka kuin määränpää. Kirjaimellisesti ajatellen mikään ei ole täysin kestävästi tuotettua, jopa aurinkokin palaa loppuun kun perspektiivi on miljardi vuotta. Järkevintä lienee ajatella kestävyyskriteeriä ihmissukupolvissa laskettuna tai noin 100 vuoden jaksolla. Jos resurssi on uusiutuvaa, ei se silti tee siitä kestävää. Esimerkiksi Atlantin lohi ja Atlantin turska olivat uusiutuvia, mutta silti ei-kestäviä kalakantoja (liikakalastuksen johdosta). Kestävyys ei myöskään ole vain ympäristökonsepti vaan siinä on myös taloudellinen ja sosiaalinen näkökulma. Aurinkokennot ovat kestävä energiamuoto ympäristön kannalta, mutta kun kustannukset ovat 10-kertaisia muuhun sähköön verrattuna, ei sitä voi sanoa taloudellisesti kestäväksi ainakaan kehittyvissä maissa. Toisaalta jotkut uusiutumattomat luonnonvarat saattavat hyvinkin täyttää kestävyyden kriteerit. Esimerkiksi teräksen raaka-aineita (lyijy, kupari, sinkki ja hiili) on maapallolla vielä sadoiksi tai jopa tuhansiksi vuosiksi. Samoin riittää ydinenergian polttoaineita, eli uraania ja toriumia. Mooren mielestä on tärkeämpää, että energia on kestävästi tuotettua kuin uusiutuvaa. Useat uusiutuvat energiamuodot tarvitsevat uusiutumattomia raaka-aineita tuotantovaiheessaan. Aurinkopaneelit valmistetaan alumiinista, piistä ja galliumarsenidista. Tuulivoimalat tarvitsevat terästä ja betonia jopa viisi kertaa enemmän tuotettuun energiamäärään suhteutettuna kuin ydinvoimalat.
  4. Vihreä on näistä neljästä termistä vaikeimmin määritettävä. Se on myös poliittisin termi ja markkinointitermi, jolla voidaan puolustaa lähes mitä hyvänsä tuotetta ympäristöystävälliseksi. Poliitikkojen unelma äänestäjien miellyttämiseksi ovat sanaparit “vihreät työpaikat” ja “vihreä talous”, jotka jokainen saa mielikuvissaan kuulostamaan pelastussanomalta. Vihreys on katsojan silmissä ja sisältää niin uusiutuvan, puhtaan teknologian kuin kestävänkin, mutta logiikka pettää usein. Monet vihreinä itseään pitävät ihmiset vastustavat vesivoimaa, vaikka se on laajin, toimintavarmin ja hyötysuhteeltaan tehokkain uusiutuvan energian lähde. Samoin vastustetaan ydinvoimaa, vaikka se on kestävää ja puhdasta. Ja edelleen metsien hakkuita ja puun käyttöä vastustetaan vihreyden nimissä, vaikka metsät ovat huomattava uusiutuvan energian lähde ja uusiutuva teollisuuden materiaali. Tuuli- ja aurinkovoimaa pidetään vihreinä vaikka ne vaativat toimiakseen myös uusiutumattomia rakennusmateriaaleja. Vihreys ei ole tieteellisesti mitattavissa. Selkeästi vihreäksi voisi kuvata toimintaa, joka läpäisee niin kestävyyden kuin puhtaudenkin kriteerit.

Mooren energia- ja ympäristöpolitiikan teesit

Kirjassa Moore antaa suurimman painoarvon kala- ja metsätalouden sekä energiapolitiikan kysymyksille.

Energiapolitiikassa Moore puolustaa erityisesti vesivoimaa ja ydinvoimaa, koska ne ovat hänen mielestään volyymiltaan ja luotettavuudeltaan ainoa realistinen mahdollisuus kestävään sähkönenergiantuotantoon.

Maailman kaupallisesta eli tilastoidusta sähköntuotannosta 15 prosenttia tulee ydinvoimasta ja 15 prosenttia vesivoimasta. Fossiilisten polttoaineiden osuus on 67 prosenttia ja noin kolme prosenttia tehdään tuuli- ja aurinkovoimalla sekä biopolttoaineilla.

Ympäristöjärjestöt siis vastustavat 97 prosenttia sähköntuotannosta, mikä ei voi olla vastaus kestävään energiatalouteen.

Mooren mielestä ilmastopolitiikka on vain yksi osa ympäristöpolitiikkaa ja tiede sekä teknologian kehitys pelastavat ihmiskunnan kestävälle tielle.

Moore perustelee kirjassaan melko yllättäviäkin mielipiteitään ja näkökulmiaan.

Lukijalle ei täysin aukene miksi hän yhtäältä vaatii hiilidioksidipäästöjen vähentämistä, mutta toisaalta ei pidä ilmaston lämpenemistä haittana, vaikka kummatkin asiat tulevat kyllä perustelluksi kirjassa.

Hänelle ympäristöasiat ovat liian tärkeitä jätettäväksi itse itsensä nimittäneiden maailmanparantajien käsiin. Ihminen ei ole ongelma vaan ratkaisu maapallon tilan kohentamiseksi.

Tieteen tulosten perusteella hän uskoo seuraaviin asioihin, ja uskon perusteet selviävät kirjasta:

  1. Maapallon metsitykseen tulee investoida runsaasti pääomaa. Vastaavasti myös puuta tulee käyttää nykyistä enemmän muun muassa puurakentamiseen ja kemian teollisuuden raaka-aineena sekä bioenergian tuotantoon. Kiina ja Intia ovat onneksi lisänneet metsäpinta-alaa.
  2. Vesivoimaloiden kaikki mahdollisuudet tulee ottaa käyttöön. Niiden synnyttämät tekojärvet ovat tärkeitä myös makean veden reserveinä.
  3. Ydinvoima on välttämätön energianlähde myös tulevaisuudessa, varsinkin jos haluamme korvata fossiilisia energiamuotoja ja pelastaa maapallon hiilidioksidipäästöiltä. Sen tuotantoa tulee siksi kasvattaa nelinkertaiseksi nykyisestä. Mielenkiintoista luettavaa on Mooren perusteellinen selvitys käytetyn ydinpolttoaineen vähentämiseen, uudelleenkäyttöön ja kierrättämiseen liittyvästä tutkimustyöstä. Käytetyssä ydinpolttoaineessa on jäljellä 95 prosenttia alkuperäisestä uraanin energiamäärästä. Tämä energiapotentiaali on käytössä tulevaisuuden uuden sukupolven reaktoreille, ja muodostaa kestävän energialähteen. Viimeisten 50 vuoden aikana käytetystä ydinpolttoaineesta 30 prosenttia on jo uudelleenkäsitelty, pääasiassa Ranskassa. USA on Mooren mukaan ydinpolttoaineen uudelleenkäyttöteknologian kehittämisessä jäljessä vain siksi koska siellä ydinvoimateollisuus on täysin yksityistä ja kvartaalikapitalismin lyhyen tähtäimen tuottojen ohjaamaa, toisin kuin esimerkiksi Ranskassa, Venäjällä ja Kiinassa.
  4. Maalämpöpumppujen käyttöä tulisi edistää lainsäädännöllisillä vaatimuksilla. Ne ovat uusiutuvana pienimuotoisena energianlähteenä tuotantovarmempia kuin sääolosuhteista riippuvaiset tuulivoima ja aurinkovoima.
  5. Sellaisen teknologian ja infrastruktuurin käyttöönottoon tulee rohkaista, joka vaatii mahdollisimman vähän fossiilisten polttoaineiden käyttöä, kuten liikenteen sähköistäminen.
  6. Geeniteknologian käyttöönottoa tulee edistää, jotta kasvien satotasoja saadaan edelleen lisättyä. Geenimuuntelu on ylivoimaisen hyvä menetelmä tuottoisten ja ravintorikkaiden kasvilajikkeiden kehittämiseen. Luomuviljely köyhdyttää maata ja sadot jäävät sillä keinolla pieniksi.
  7. Kemianteollisuuden kehitystä tulee edesauttaa, eikä rajoittaa.
  8. Kalanviljely on tulevaisuuden tärkein terveellisen ravinnon resurssi. Kalanviljelyä tulisi edistää lainsäädännöllisesti, koska se lievittää nälänhätää sydänystävällisellä ja proteiinirikkaalla ravinnolla. Tällä tavoin voimme myös suojella uhanalaisia valtamerten luonnonkalalajeja liikakalastukselta.
  9. Ilmaston lämpeneminen on osa luonnollista maapallon ilmastonmuutosta. Meidän tulisi olla enemmän huolissamme ilmaston kylmenemisestä. Siitä huolimatta kasvihuonepäästöjä tulee vähentää.
  10. Köyhyys on suurin ympäristöongelma. Maanviljely tulee mekanisoida myös kehittyvissä maissa. Sairauksia ja aliravitsemusta voidaan laajasti vähentää modernin teknologian käyttöönotolla. Terveydenhuolto, käymälähygienia ja sähkö tulee olla kaikkien saatavilla.
  11. Valaiden ja delfiinien pyynti tulee kieltää kokonaan, sillä ne ovat ainoat lajit joiden aivot ovat ihmisen aivoja suuremmat, eikä niiden pyyntiä voi tehdä eettisesti.

Mooren ympäristöpolitiikka suomalaisittain

Kuinka Patrick Mooren ajatuksia noudattaen voitaisiin ohjata Suomen ympäristöpolitiikkaa?

Teen siitä seuraavassa muutaman oma-aloitteisen johtopäätöksen.

Vuotokseen tai sen lähettyville rakennettaisiin viimeinkin tekoallas ja sille kaavailtu teholtaan 37 MW:n voimala.

Vuotoksen yhden vesivoimalaitoksen vuotuinen sähköntuotto olisi 300 000 MWh. Vastaava tuotanto vaatisi noin sadan 3 MW tuulivoimalan pystytystä.

Kun altaan säätelemänä lisääntynyt vesimäärä kulkisi läpi seitsemän muun voimalaitoksen (Porttipahdalta Kokkosnivaan), joiden yhteisteho on 143 MW, kokonaissähkön vuotuinen lisäys kertautuisi mainittuun nähden.

Vesivoiman osuutta sähköntuotannossa pyrittäisiin monin tavoin lisäämään, sillä vesivoima ei tarvitse veronmaksajien tukea ja olisi siksi edullinen tapa toteuttaa Suomen ilmastotavoitteita uusiutuvan energian tuotannossa.

Fennovoima saisi luvan rakentaa Pyhäjoelle painevesireaktoriin perustuvan ydinvoimalan ja myös Fortum saisi luvan Loviisan jatkohankkeille 2020-luvulle, kun siinä vaiheessa seuraavan sukupolven teknologia (high-temperature gas-cooled reactors, fast neutron reactors, breeder reactors) on jo kaupallisesti hyödynnettävissä.

Tuulivoimaa rakennettaisiin vain, kun se olisi kannattavaa ilman veronmaksajien tukea, eikä haittaisi maamme linnustoa.

Aurinkovoiman ja tuulivoiman tuotannon tasaamiseen tähtäävän akku- ja vetyteknologian tutkimusta tuettaisiin. Suomeen tehtäisiin useita pumppuvoimaloita sähkön varastoimiseen.

Kivihiilen sijasta fossiilisten polttoaineiden osuus olisi nykyistä enemmän kotimaista, hitaasti uusiutuvaa turvetta.

Valmiiksi ojitetut suot otettaisiin turvetuotannon käyttöön, mikä lisäisi työllisyyttä ja hyvinvointia. Turvesuot metsitettäisiin, kun turpeet on kuorittu, ja tällä tavoin metsien pinta-ala ja niiden vuotuinen kasvu lisääntyisi. Tätä kautta lisääntyisi myös hiilinielujemme määrä ja tämä toisi Suomelle etuja kansainvälisissä ilmastosopimuksissa.

Suomen yhteiskunta lähtisi määrätietoisesti vähentämään vaihtotasetta kurjistavaa öljyriippuvuutta sellaisilla keinoilla, joiden volyymi olisi merkittävä.

Esimerkkeinä keinoista mainittakoon liikenteen sähköistäminen ja kotimaisen sähköautoteollisuuden kehittäminen sekä turpeen jalostaminen liikennepolttoaineiksi.

Mikäli Suomi ottaisi käyttöön 3-4 prosenttia turvevaroistaan bensiinin ja dieselin tuotantoon, olisimme lähes omavaraisia liikennepolttoaineiden suhteen.

Kalanviljelyn mahdollisuuksia parannettaisiin lainsäädännöllä, jotta kotimaisen kalan osuus kalan kulutuksesta lisääntyisi. Se onkin ollut hälyttävän matala (vuonna 2012 vain 32 %) ja osittainen syy vaihtotaseemme notkahdukseen.

Luomuviljelyä ei edistettäisi kansallisilla päätöksillä, mutta saimaannorpan suojelu olisi nykyistä tehokkaampaa.

Moore tuskin olisi ajanut puhdistamon vaatimista kesämökille, eikä hän kannattaisi uusia rakentamismääräyksiä ja energiatodistusta, jotka rankaisevat sähkölämmitystä öljylämmitykseen verrattuna.

Logistiikaltaan kalliista lajittelusta luovuttaisiin (metallien, paperin, kartongin ja lasin kierrätystä lukuun ottamatta) ja jätteistä tehtäisiin energiaa joko suoraan polttamalla tai biokaasun kautta.

Patrick Mooren “järkevä luonnonsuojelija” tekisi siis taloudellisesti perusteltua ympäristö- ja maatalouspolitiikkaa kansallisista lähtökohdista. On ilmeistä, että se poikkeaisi useissa kohdin Suomen vihreiden tavoitteista.

Kirjoittaja Matti Hukari toimii kestävää kalataloutta ja biopolttoaineiden kestävyyttä koskevien sertifiointien asiantuntijatehtävissä.